Pieni tunnelmapala Italian maisemista, olkaa hyvä. Jukka Pakkanen kirjoittaa kauniisti ja intensiivisesti miehen mietteitä, kun hän etsii kadonnutta poikaansa ja potee itse kuolemantautia. Kirja on muistoja, vaikutelmia, tunnelmia, mielikuvittelua ja tuntemuksia, enemmän kuin juonta.
Unenomaista, outoakin. Reunat ovat häilyviä ja sumuisia. Silti teksti on kirkas ja erittäin pelkistetty. Pelko ja järkytys − ehkä pojan katoamisesta, ehkä omasta tulevasta kuolemasta − tuo miehen mieleen toistuvasti lentokoneen, joka lävistää pilvenpiirtäjän. Taivaalla näkyy usein uhkaavia lentokoneita, taivas on muutenkin tiiviisti mukana osana tarinaa.
Henkilöitä ei ole paljon, ja ne vähätkin jäävät etäisiksi, tahallaan. Lukijan oman mielikuvituksen varaan jätetään paljon − ainakaan häntä ei aliarvioida liiallisella selittämisellä. Annetaan viitteitä, heitetään täkyjä. Omaperäinen, fiksu ja hallittu pieni kokonaisuus. Pidin.
Kirja on kolmas Pakkasen sarjassa, jonka aiemmat osat ovat minulle lukemattomia, joten en pysty arvioimaan jatkumoa enkä kehitystä. Kirjojen sanotaan toimivan hyvin itsenäisinäkin ja ainakin tämän perusteella näin on. Aiempia tuskin maltan olla lukematta, jos niitä joskus vastaan tulee.
Jukka Pakkanen: Triesten taivas. Like 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti