Puolikas keltaista aurinkoa

Helteeseen sopiva nimi; aurinko Afrikassa on kuitenkin jotain toista kuin meillä. Kuumuus, kuivuus ja köyhyys vallitsivat Nigeriassa 60-luvulla, kun Biafra pyrki itsenäiseksi. Pyrkimys epäonnistui, vaikka hetkeksi valtio syntyikin, tällä hetkellä Biafra-nimistä maata ei ole.

Kirja kertoo tapahtumat sivistyneiden nigerialaisten kautta: meille esitellään kirjassa kaksoset Olanna ja Kainene, ja heidän miehensä. Ns. hyvän perheen tytöt tekevät aikuisina rohkeita ratkaisuja, toisin kuin vielä monet naiset siihen aikaan. Lisäksi tärkeässä roolissa on palvelija Ugwu, joka tuo kansanomaisuutta ja paikallisia tapoja ja uskomuksia tarinaan.

Itsenäistyminen tapahtuu tietysti sodan kautta, ja tietysti sota on julmaa. Nälkä ja äärimmäinen puute tekevät tilanteesta vielä kurjemman. Valittamiseen ei kuitenkaan sorruta: siihen ole kellään aikaa eikä voimia, vaan ne käytetään selviämistaisteluun.

Sodasta on kovin vähän aikaa, ja sillä on varmasti suuri vaikutus vielä tämän päivän nigerialaisiin. Muistan telkkarista 70-luvulla nälästä pullistunein vatsoin ja kärpäsiä kihisevin silmin uutiskameraa katsovat surkeat biafralaiset lapset, joita ajatellen käskettiin syömään kiltisti oma lautanen tyhjäksi.

”Lukuromaani”, sitä tämä järkäle varmasti on, vakavanpuoleinen tosin, hymyyn ei paljon anneta aihetta. Pelkkää sotaa ei kuitenkaan kuvata, vaan suhteita ja rakkauksia riittää, ja todentuntuisia sellaisia, ilman romanttista puuterointia. Kurjissa oloissa jäävät jäljelle vain aidoimmat? Lisäksi lukija saa tietää paljon tarinoita ja yksityiskohtia nigerialaisesta elämänmenosta.

Yleistieto kasvoi, mutta pitkä oli tarina, vaikkakin kaikin puolin hienosti tehty − niin, että kirjoittajan oman kokemuksen ja asian omakohtaisuuden aisti. Kuitenkin sekä aika että paikka pysyivät tälle lukijalle melko kaukaisina, eikä mielenkiinto jaksanut ihan täysillä pysyä yllä alusta loppuun.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Otava 2009.