Raksa

Helsinki 12:n, Toisen ja Gourmetin jälkeen Tuomas Vimman aiheenvalinta tuntui oudon konkreettiselta: mitä punavuorelaissnobi muka tietää rakentamisesta? Turha huoli, meno ja veto ovat ennallaan, vaikka aihe onkin nyt enemmän tästä maailmasta.

Raksa kertoo Samista, projektipäälliköstä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä. Sami on ammattilainen, joka sitoutuu lujasti työpaikkaansa ja työn tekemiseen, kuten nuoren ja kunnianhimoisen miehen odotetaankin. Yritys kokee niin voittoja kuin takaiskujakin, ja kilpailu on kovaa. Tarina kertoo alan ongelmista ja ilmiöistä, ja entisten kirjojen perusteella uskon Vimman tehneen tähänkin taustatyöt kunnolla. Ala on ainakin tuttu: Vimma tekee osa-aikatyötä vaimonsa perheen rakennusliikkeessä, järjestelyn ansiosta aikaa on jäänyt onneksi myös kirjoittamiselle.

Samin hahmo on tutunoloinen aiemmista Vimman kirjoista, mutta tällä kertaa kaveri hallitsee suvereenisti rakentamisen, ruuanlaiton tai luksuselämän vieton sijasta. Elämännautinnot ovat toki tiiviisti mukana tässäkin, juomavalinnat ja muutama ateriakin kuvaillaan tarkasti, mutta Vimma jarruttelee tällä alueella niin, että tarina pysyy rakentamisen ja Samin kuvioissa.

Samin pomotar Danika perii isänsä rakennusfirman, ja Samista tulee hänen luottoprojektipäällikkönsä, joka saa hoidettavakseen monta vaativaa urakkaa, yksityishenkilön keittiörempasta Bulevardin arvokiinteistön saneeraukseen. Töitä tehdään pyhäpäiviä tuntematta, tarjouksia laaditaan yötä myöten, hävitään ja voitetaan, kilpailijat tekevät ikäviä temppuja. Sami ei juuri ehdi työn ohella viettää omaa elämää, naisasiat ja kaveritkin sotkeutuvat bisneksiin. Kirjan voi lukea toimialan arjen kuvauksena, kunhan muistaa, että kyse on fiktiosta. Vaikkakin asiantuntevasta, ja vaikka mukaan heitellään alan todellisia nimiä ”Lempparin” Kia Pentistä SRV:n Timo Niemiseen.

Juoni ei ole erikoisen omaperäinen tai mieleenpainuva, mutta Vimman rento tyyli on: sanan lento, joka koukuttaa lukijan, ainakin minut, joka kerran. Hänellä on persoonallinen tapa kirjoittaa henkilöidensä repliikit puhekielellä, usein ”etelähelsingiksi”, ja sekin tuntuu, ällistyttävää kyllä, hänen kirjoissaan uskottavalta, todelliselta tämän päivän kieleltä, vaikkei kirjoitettu kieli koskaan voi olla täysin puhekielistä. Tuoreet sanonnat maistuvat välillä auki kirjoitettuina jopa kikkailulta, mutta se ei haittaa, kun ahminnan alkuun pääsee.

Kielen lisäksi myös itse tarina on Vimman tapaan Helsinki-keskeinen, mikä saattaa karkottaa lukijoita muualta. Tai ehkä houkuttaakin, mutta jokunen vitsi voi mennä ohi, jos ei tiedä, mitä tarkoittaa yrityksen riita-asiassa ”mennä Salmisaareen” tai mitkä olivat Hans Välimäen ravintoloiden hintatasot. Lukemiseen tuo mukavan mausteen, kun tuntee paikat, joissa henkilöt liikkuvat.

Yksi Vimman erikoisuus on ylettömyys: hän ampuu yli ja vetää asiat niin överiksi, ettei lukija aina tiedä, pitäisikö paheksua vai ihailla, vai onko enemmän syytä nauraa. Olen päätynyt kahteen jälkimmäiseen, Raksa nauratti monta kertaa. Ja kirjan ahmii, kuten entisetkin, niin että loppu seuraa aivan liian nopeasti. Suositus on: epätavanomaista arvostaville omaperäisen huumorin ja persoonallisen sanankäytön ystäville.