Rajatapaukset

Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen Rajatapauksia on surullinen ja ahdistava tarina. Se kertoo  orpopoika Peteristä, joka siirretään lastenkodista maksulliseen yksityiskouluun. Tanskalainen koulu on tasokas, haluttu opinahjo, ja sen opettajat ja oppilaat valitaan huolellisesti. Miksi siis sinne otetaan myös selvästi häiriintyneitä lapsia, lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet väkivaltaisesti tai joiden tausta on muuten synkkä ja joilla on psyykkisiä ongelmia?

Lapsen silmin koulun ankaruus ja täsmällisyys näyttäytyvät vankilana. Mutta kun hän ei muusta tiedä, hänellä ei ole vertailukohtaa, hän ei osaa sanoa, mikä on pielessä. Vaikka tietää, että olemassa lapsia, joilla on oikeat kodit, äidit ja kaikki. Ruumiilliset rangaistukset, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielivaltaiset, pikkutarkat säännöt ovat näille lapsille tuttuja, ja liikuttavasti he oppivat luomaan oman merkkikielensä, omat koodinsa ja selviytymiskeinonsa - jotka harvoin toimivat.

Kaasun imppaaminen liedestä auttaa nukahtamaan, puhumattomaksi heittäytyminen antaa vapautuksen tietyistä velvollisuuksista, sääntöjen huolellinen noudattaminen tekee näkymättömäksi - mikä puolestaan saattaa hetkeksi höllentää jatkuvaa tarkkailua ja seurantaa. Uskonto on osa systeemiä; samanlaisia valvojia ja rankaisijoita taivaan taholta kuin muutkin aikuiset. Lohdutonta elämää, jota ei näy valonpilkahdustakaan. Mutta silti Peter löytää ystävyyden ja itsessään uusia tunteita. On Katarina, viisas lapsi, joka alkaa Peterin kanssa yhdessä miettiä, mistä koulussa on oikein kysymys. On August, säälittävä, vielä Peteriä itseäänkin surkeampi tapaus, joka herättää Peterissä suojelunhalun ja vaiston siitä, millaista olisi huolehtia jostakusta, vaikka lapsesta.

Peter ja Katarina saavat selville, että koulussa suoritetaan Tanskan viranomaisten siunaamaa koetta, jossa näitä normaalin rajalla ja sen ylittäneitäkin lapsia, rajatapauksia, yritetään "eheyttää", saada heistä yhteiskuntakelpoisia erikoisen ja salaisen opetussuunnitelman avulla. Mutta vasta dramaattisten tapahtumien - joihin liittyy yksi polttopullo, yksi onneton lapsi ja yksi kuolemantapaus - jälkeen Peter pääsee koulusta pois joutuakseen jälleen yhteen laitokseen. Hän on viidentoista eli jo iso ja fiksu poika, joka on kehittänyt suunnitelman itsensä pelastamiseen. Hän on niin älykäs, että tajuaa pelastuksen olevan tarpeen tai olevansa muuten hukassa, menetetty. Ja kun hän on kerran kokenut välittämisen tunteen, hän tietää, ettei enää elä ilman sitä. Ja tiedämme, että hän pelastui. Hän löysi ensin kirjat, myös lopulta perheen, joka tarjosi hänelle mahdollisuuden.

Peterin lapsuuskuvauksen lisäksi kirjailija pohtii kirjassa paljon aikaa: luulen, että se oli yksi selviytymiskeino jo koulussa, sen pohtiminen, että aika on muutakin kuin kronologista, lineaarista, vain tasaisesti etenevää ja toistumatonta. Voi olla myös kehäaikaa, syklistä aikaa, vaikka lineaarinen aika onkin "voittanut" maailmankatsomuksessamme. Kirjoittaja pohtii tätä jakoa paljon, samoin luonnontieteiden ja matematiikan rajoja. Hän kokee, että koulu yritti saada lapsen kehityksen noudattamaan mahdottomia rajoja, kehittymään jatkuvasti luonnonvastaisesti. Myös tähän viitannee kirjan nimi. Näitä ajatuksia kirjassa on niin paljon pitkinä jaksoina, että se tuntui jo kummalliselta ja suorastaan häiritsi itse tarinan seuraamista, kun ei ollut odottanut tyylilajin muutosta. Mutta persoonallinen ratkaisu ja tarjoaa mietittävää isoista asioista, ehkä jopa laajentaa maailmankuvaa, jos itse mieltää ajan vain kronologiseksi jatkumoksi.

Kirja on herättänyt Tanskassa aikanaan paljon keskustelua ja tyrmistystä, ja syystäkin, jos osakin kertomuksesta on totta. Minulle koleasta tarinasta jäi surullinen olo: miten ymmärtämättömiä ja julmia aikuiset voivat olla. Miten paljon maailmassa on lapsia, joilla asiat ovat kurjasti, elintasomaissakin - oli ennen ja on vielä tänäänkin. Vaikka Peterille kävi lopulta hyvin, ei hänkään koskaan pääse eroon menneisyydestään, hän on aina sen muovaama. Mutta hienoja kirjoja olemme saaneet, kuten Norsunhoitajien lapset, joissa lapsuus nähdään aivan eri kulmasta, lämpimästi, mutta koskettavasti siinäkin.

Pihi nainen on lukenut Rajatapaukset.


Peter Høeg: Rajatapauksia. Tammi 1994.  Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen