Avioliittosimulaattori

Kirjaston pikalainahylly on aarre: tarjolla nopeasti uutta kiinnostavaa luettavaa, suunnittelematta. Avioliittosimulaattori kuuluu näihin löytöihin.

Esikoiskirjailija Veera Nieminen kertoo pirteän tarinan Ainosta, hevosia rakastavasta nuoresta naisesta, joka törmää messuilla Elämänsä Mieheen - ja se on menoa.

"Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä."  

Jussi Joki on nuori isäntä, joka asuu ja työskentelee isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa lypsytilalla Varsinais-Suomessa. Itäsuomalainen Aino lähtee tutustumaan rakkautensa kotiin ja perheeseen, ja kun länsi ja itä kohtaavat, on karjalaistyyliin hölpöttävällä tunneihmisellä sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei puhu mitään eikä edes katso silmiin. Mököveljeksiksi Aino mielessään appiukkokokelastaan veljineen kutsuukin.

"Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katseongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma."

Näinköhän rakkaus kestää; ainakaan Aino ja Jussi eivät sitä epäile. Draamaa ei tarvitse hakea, mikä on helpotus lukijalle, mukavaa vaihtelua yleensä viihteessä niin mutkikkaisiin suhdekiemuroihin. Arkinen ja suora mutta sitä ihanampi rakastumisen alku kuvataan hersyvästi ja napakasti - tyylillä, joka kuvastaa Ainoa itseään.

"Nyt tiedän miksi tämä jokaisen barbin unelma-ken ei ole vielä naimisissa. Se on tuonut muijansa kotiin näytille."

Kirja on kuin Maajussille morsian ilman sitä ikävää kilpailuasetelmaa, ja tv-kamerana toimii kirjailijan näppäimistö. Kieli on täsmällistä, murretta sopivasti, lauseet lyhyitä ja täpäköitä. Ja aitoja, mikä on kirjan suurin vahvuus. Vaikka kirjailija on uransa alussa, tämä lupaa hyvää, kunhan oma ääni säilyy.

"Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä No mites Erkki, ootko pillua saanu? Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuis, kunhan reagoisi jotenkin."

Olen asunut samalla paikkakunnalla kuin kirjailija mäkihyppääjänä tunnetun Toni-miehensä kanssa, tosin ajallista eroa asumisillamme oli kolmisenkymmentä vuotta (terveisiä vain kaikille leppävirtalaisille), joten tiedän jotain maalaisympäristöstä, vaikka tässä ollaankin eri puolella Suomea. Rakkaus sekä kumppaanin että maaseutuun on tarinassa vahva, muuta ei kuvitellakaan. Nuoria, koulutettuja naisia tekemässä opiskelujensa lopputyötä kestävästä kehityksestä Ainon tapaan löytyy maalta oikeasti, eivätkä kaikki nuoret isännät tosiaankaan ole peräkammarin poikia.

Tarina on virkistävä katsaus Kehä kolmosen ulkopuolelle. Samalla se on tyttöromaanien perinteitä noudattavaa, perisuomalaista mutta modernia chick-littiä, jota on helppo ja viihdyttävä lukea. Ilman nolostelua ja myötähäpeää, joka usein väijyy lajityypin kantapäillä.

Yllätyin iloisesti, rehellisyyden nimissä ehkä siksikin, ettei kummoisia etukäteisodotuksia ollut. Toivon kirjailijan jatkavan uraansa - olen varma, että tämäntyyppisille tuoreille Tuija Lehtisille ja Enni Mustosille löytyy lukijoita.

Muualla: Kirjanainen sanoo tarinaa Rakkauskertomukseksi isolla ärrällä. Kuten minäkin, myös Mari A luki kirjaa työmatkoilla. Hanna ei kauheasti innostunut, mutta pitää kirjaa raikkaana.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.