Hävittäkää Helsinki!

Stalin antoi käskyn, joka toimii kirjan nimenä. Antero Raevuori on kirjoittanut yleistajuisen tietokirjan Helsingin pommituksista 1944. Helsinkiläisille tämä osuu kuin, no, pommi. Historianhämäriltä kuulostaneet tapahtumat heräävät eloon henkilöiden ja tarkkojen faktatietojen kautta.

Kirjan lukemiseen sain sattumalta sopivia, mutta karmivia efektejä. Samalla viikolla ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät Helsingin yllä useaan otteeseen rajusti. Lisäksi Venäjän loukkasi Suomen ilmatilaa kolmesti, ja näin ja kuulin lentokentälle valmiuteen siirtyneet Hornetit. Tapahtumat toivat ikävästi mieleen realiteetit. Tämän päivän tapahtumat ovat huomisen historiaa.

Sotaa kokemattoman on vaikea jos ei jopa mahdoton kuvitella sitä pelkoa, jonka todellinen pommiuhka pään päällä aiheuttaa. Miten tilanteessa voi pysyä järjissään? Kovan melun, yleisen paniikin ja sekasorron keskellä on huolehdittava omasta ja perheen hengissäpysymisestä. Koti voi hävitä yhdessä sekunnissa. Helsinkiläiset järkytti pommitus 1942 Yrjön- ja Roobertinkatujen kulmassa, entisen työpaikkani naapurissa. Kirra, Kirurginen sairaala, täyttyi haavoittuneista, mutta koska media oli tuolloin toinen kuin nyt, tieto yli 50 hengen menetyksestä - suuri osa lapsia - levisi vasta kun lehdissä alkoi näkyä runsaasti kuolinilmoituksia, joissa kuolinpäivä oli sama.

Vuonna 1944 hyökkäykset eivät enää olleet niin suuri yllätys, oltiinhan sotatilassa ja liitossa Saksan kanssa. Jouduimme pelinappulaksi maailmansodassa liittoutuneiden, Saksan ja Neuvostoliiton välisessä ottelussa. Muistissa olivat Mainilan laukaukset, eikä suomalaisten luottamusta parantanut Stalinin lausunto siitä, että "Neuvostoliitto ei uhkaisi Suomen itsenäisyyttä, jos ei Suomi antaisi siihen aihetta."

Suomen ilmatorjunta oli jo 1944 huomattavasti parempi kuin pari vuotta aiemmin. Irja ja Raija pelastivat monta helsinkiläistä henkeä ja kotia. Nuo uljaat naiset olivat Saksasta saatuja ilmatorjuntatutkia, joiden avulla Korkeavuorenkadun paloaseman alaisesta kallioluolasta johdettu ilmatorjunta pystyi estämään monta tuhoisaa iskua. Irmat ja Raijat oli sijoitettu pääkaupunkiseudulla strategisiin paikkoihin, ja pahimmillaan niiden tietoja lukeneet ja torjuntatoimia - sulkutulta ja seuranta-ammuntaa - ohjanneet miehet työskentelivät luolassaan jopa 11 tuntia ilman taukoja. Mykistää, eikä enää huvita valittaa toimistotyön raskaudesta.

Raevuori kirjoittaa tapahtumista tarkkaan, välillä todellisten ihmisten muistoja kertoen, välillä yleistä historiaa ja politiikkaa mukaan ympäten. Kirja ei riitä sellaisenaan historianopetukseen yksityiskohtaisuutensa ja ajallisen ja paikallisen rajallisuutensa vuoksi, mutta antaa hätkähdyttävän ja realistisen käsityksen juuri tuon hetken tilanteesta. Se yleistajuistaa ajan politiikkaa ja sodan konkreettisia tapahtumia, jopa viihteelliseen tapaan (jos termi sallitaan) tarinamuodossa. Kokemuksiaan kertovat esimerkiksi Aila Meriluoto ja Arne Nevanlinna. Pienet arjen yksityiskohdat riipaisevat. Kuinka katuvalot sammuvat ja raitiovaunut pysähtyvät Viiskulmassa. Kuinka nuorella pojalla on aina nälkä. Kuinka tytön harmiton luistelureissu Kaisaniemeen komeita poikia katsomaan saa karmean käänteen. Kuinka vaikea on lähteä pommisuojaan, kun lapset on juuri saatu nukkumaan. Kuinka lapset huutavat kauhusta pommien putoillessa.

Olen itsekin kuullut iäkkäiden helsinkiläisten muistoja tuolta ajalta. Eräs jo edesmennyt ystäväni kertoi asuneensa Kalliossa Oiva-ravintolaa vastapäätä. Nainen oli sattumalta työvuorossa, kun talo sai osuman ja tavarat jäivät lojumaan pitkin katua. Kun hän ehti paikalle, suurin osa oli jo vohkittu. Siinä menivät koti ja vaatimaton omaisuus saman tien. Näin raadollista on sota, köyhyys ja nälkä.

Paitsi politiikasta ja inhimillisestä kärsimyksestä, kirja kertoo paljon sotatekniikasta. Tuo puoli ei minua niin kosketa, koska en sitä ymmärrä, mutta tekniikkaa tunteville esimerkiksi tutkamallien ja konetyyppien kuvaukset ovat varmasti kiinnostavia. Tekstinä kirja on helppolukuinen ja jopa silmäiltävä lyhyine lukuineen. Kiinnostavat kohdat voi poimia helposti. Viitteet antavat lisätietoa, samoin lähdeluettelo ja henkilöhakemisto. Uskon, että kriittisimmät äänet älähtävät juuri kirjan helppoudesta ja nimettyjen henkilöiden sankaristatuksen nostatuksesta. Mutta se on pieni hinta tietoisuuden kasvattamisesta. Miksei siihen käytettäisi moderneja keinoja? Kirjailija on kuitenkin tehnyt suuren työn tietoa kerätessään ja luettavaksi seuloessaan, eikä siinä ole moittimista.

Kirja on järkyttävä, varsinkin juuri nyt. Suomalaiset ovat sivistyneitä; olemme Tuntemattomamme lukeneet ja itsenäisyyspäiväämme juhlineet, hääräämme EU:n tärkeillä paikoilla, hallitsemme digitaalisuuden ja huipputekniikan, olemme maailmankansalaisia, kielitaitoisia, suvaitsevia ja ymmärtäviä. Mutta entä, jos muut eivät ole?

Kenelle? Nuorille helsinkiläisille, aiemmin sotakirjoja lukemattomille, sodan konkretiasta kiinnostuneille, politiikkaa pohtiville; niille, jotka luulevat sotimisen olevan pölyttynyttä historiaa; niille, jotka tietävät, ettei niin ole.

Muualla: Panu Rajala vertaa kirjaa klassikkoon, Jukka L. Mäkelän Helsinki liekeissä -kirjaan. Amma sanoo kirjaa kiinnostavaksi, mutta pohjatietämystä vaativaksi. Kirkko ja kaupunki -lehden Eija Serkkola nostaa esiin valvontakommission hämmästyksen vahinkojen pienuudesta. Yle Uutisten video kirjasta.

Antero Raevuori: Hävittäkää Helsinki. Pääkaupungin tuhopommitukset 1944. Otava 2014.

Osallistun kirjalla Ihmisiä sodassa -haasteeseen.