Unennäkijän muistelmat

Jos elämä ja kirjoitustaito on kuten Anita Konkalla, ei tarvitse pelätä, että muistelmakirja olisi ikävä. Harvoin olen nauttinut muistelmista näin paljon. Konkka ei tee kronologisen kuivaa tapahtumalistausta, vaan on sekoittanut omalla tavallaan elämäntapahtumansa ja historiansa matkakertomuksiin, kirjailijan työn kuvaukseen sekä mietteisiin ja havaintoihin elämän eri aspekteista.

Tunne, se on tässä tärkeintä. Sodan varjossa 1941 syntynyt Konkka on täysiverinen taiteilija, joka elää suurella tunteella, ja hän onnistuu välittämään elämänasenteensa kirjassa erinomaisesti. Lukija näkee ja kuulee, suree ja huvittuu tapahtumien myötä. Konkan huumori ja elämänkokemus näkyvät ja tuntuvat.

Rakkaus sanelee kirjailijan ratkaisuja pitkälti. Niin fyysinen kuin henkinenkin, parhaassa tapauksessa molemmat; pitkä suhde Hannu Salaman kanssa lienee tärkein. Järkeä kaikissa valinnoissa ei paljon ole, mutta sitä jotakin muuta. Jos raha on välttämätön paha - jonka puutetta kirjailija joutuu usein pohtimaan, mikä ei yllättäne ketään - rakastaminen ja matkustaminen ovat välttämättömiä hyviä. Ja tietysti kirjoittaminen.

Kirjoittamisen luonnollisuus, tuska ja pakko: niistä Konkka kertoo rehellisesti ja konkreettisesti. Kaiken työn jälkeen, voi sitä Hesarin valtaa! Hän välittää kuvan maailmasta, jossa kirjat ja kirjoittaminen ovat keskiössä, eikä asiaa kyseenalaisteta missään vaiheessa. Ystävät ja rakkaat ovat taidepiireistä; Raija Siekkinen on yksi tärkeistä, josta kirja kertoo pitkästi.

Järki-ihmiselle kuten tämä lukija tekee hyvää lukea täysin erilaista maailmaa. Mutta onhan Konkka tehnyt paljon töitä eikä "vain taiteillut": oman kirjallisen uran lisäksi hän on työskennellyt niin monenlaisissa ammateissa ja tehtävissä, että nuorempia hirvittää. Tosin hän myöntää auliisti olevansa jokseenkin epäkäytännöllinen, mutta kahden lapsen äitinä ja yksinhuoltajana hänen on pitänyt myös oppia arjen asioiden hoitoa; en siis aivan usko hänen väitteisiinsä täydestä kädettömyydestä.
Moraalisiakin pohdintoja kirja saattaa herättää. Naimisissa olevien miehien kanssa seurustelu ei ole niistä pienin. Mutta Konkka ei suostu ottamaan vastuuta miesten tekemisistä.

Helsinkiläisen kulttuurikodin lapsena Konkka sai sellaisen henkisen perinnön, että kateeksi käy. Paitsi että normiarki oli hukassa, ja riitoja oli paljon. Idylliä ei syntynyt, vaikka aineksia olisi ollut. Äiti maalasi, isä kirjoitti WSOY:lle. Lapset olivat tuon ajan kasvatustavan mukaan hiljaa ja niin vähän vaivaksi kuin mahdollista.

Kuten Anita Konkka toteaa, tavallisesti lapset lähtevät kotoa ja vanhemmat jäävät. Konkan perheessä tapahtui niin uskomaton kuvio, että vanhemmat lähtivät. Isä muutti sihteerinsä kanssa Espooseen, ja äiti lähti toteuttamaan itseään maalaamalla Italiaan. Anita, esikoinen, oli 17-vuotias, pikkuveljet 16 ja 14. Vanhemmille ei tullut mieleen, että saattaisi olla laitonta jättää lapset keskenään. Ikätoverit kadehtivat, mutta holhooja oli pykälien täyttämiseksi pakko olla. Sellainen saatiinkin, rouva Railo, joka ei ehtinyt liikaa katsoa lasten perään. Joille koitti taivas, tai ainakin vapauden aika, kun ei enää tarvinnut kantaa huolta kodin painostavasta ilmapiiristä.

"Lapsuuden kauhu ja lumous on lähde, josta unet ammentavat voimansa, näkymätön napa niin syvällä sisimmissä, että muisti ei sinne yllä. Sielun merkit tatuoidaan lapsena, ja kun ihminen kasvaa, pinta hilseilee ja rapisee, mutta tatuoinnit jäävät."

Kirjan nimi on osuva: Konkka on paljon tutkinut unia ja enteitä sekä harrastanut muun muassa zenmeditointia. Kuulostaako ufolta - ehkä näin tiivistettynä niin, mutta hän on saanut mielenkiinnon kohteistaan paljon apua ja tietoa itsestään. Osin unien kautta kerrottu elämäntarina on myös kirjalllisesti persoonallinen ratkaisu. Jopa minä, joka lähtökohtaisesti en jaksa paljon toisten unia, jaksoin hyvin lukea kuvaukset. Ehkä siksi, että näissä on oikeita yhtymäkohtia todellisuuteen, tai siksi, että Konkka taitaa kiinnostavan kirjoittamisen.

Matkoiltaan hän kertoo paljon; lukija pääsee mukaan niin Venäjälle, Italiaan kuin Unkariin taiteilijan myötä. Mutta myös Tilastokeskukseen toimistotöihin ja rakennusalan lehtiin toimittajaksi, mikä tietysti minua saman alan viestijänä erityisesti ilahdutti. Tietokirjaksi kirjan tekee myös mukana oleva kirjallisuus- ja henkilöluettelo. Tämä teos on niitä, jotka eivät tyhjene kerralla.

Kirja herätti tunteita, kuten varmaan pitikin. Konkka on älykäs ja persoonallinen oman tiensä kulkija, jonka kehitystä on kiinnostava seurata. Eikä hän sorru valittamiseen ja vaikerrukseen, vaikka monesti syytä olisi voinut olla. Hän ottaa edelleen vastuun itse. Finlandia-ehdokkaaksi 1989 yltänyt Hullun taivaassa -kirja on edelleen hyllyssäni, se oli minulle nuorena tärkeä. Muutaman muunkin olen lukenut, mutta niistä on aikaa. Nyt tekee tutkia niitä enemmän. Elämänkokemus ja jos kliseisesti sanotaan, seestyneisyys, sekä mukava pilke silmäkulmassa, antaa perspektiiviä. Kokeneet naiset, onko sen parempaa?

Kenelle: Taiteilijaelämäkertojen ystäville, luovuuden olemusta miettiville, kokemusta arvostaville.

Muualla: Anneli kuvaa kirjaa tarkasti. Anita Konkka kuvaa kirjanjälkeisiä tunnelmia itse blogissaan.

Anita Konkka: Unennäkijän muistelmat. Teos 2014.