Ankara Alaska, jäätikköä silmänkantamattomiin. Kun tundralla, jota Alaskan pinta-alasta on suuri osa, riehuu myrsky, se on muuta kuin meidän kesyt rajuilmamme. Mitään ei ole estämässä tuulen voimaa ja viimaa. Lumivyöryt vellovat, näkymä muuttuu; jos jälkiä jostain elävästä on jäänyt, ne peittyvät hetkessä.
Tuohon maisemaan Rosamund Lupton on sijoittanut kirjansa tapahtumat. Yasmin etsii pienen kuuron tyttärensä Rubyn kanssa epätoivoisesti miestään; poliisin mukaan Matt on kuollut räjähdysmäisessä tulipalossa, joka tappoi kokonaisen pienen kylän. Matt oli siellä kuvausmatkalla, eikä hänestä ole kuulunut tulipalon jälkeen mitään. Silti Yasmin ei suostu uskomaan, että hän on kuollut, eikä Rubykaan, ainakaan alkuun.
Osin perhesuhdekertomusta, osin road-movieta tarjoava tarina on hirveä ja jännittävä. Hirveän jännittävä. Siinä on enemmän kuin ripaus uusinta Mad Maxia rekkoineen kaikkineen, jopa välähdyksiä McCarthyn Tiestä. Rehellisyyden nimissä, mukana on siivu perinteistä viihderomaania romanttisen makeanpuoleisine virityksineen. Mutta matkalla ollaan, kohtalokkaalla sellaisella.
"Yasmin oli iloinen siitä, että Ruby ei kuullut tuulen väkivaltaista ääntä. Polaarinen ilmamassa laskeutui heidän yläpuoleltaan stratosfääristä Maan pinnalle hirmumyrskynä, keinutti rekkaa ja lennätti horisontaalisia lumivyöryjä yli tundran."
Rubyn kuulovamma tuo tärkeän lisän tarinaan ja avaa hienosti kuuron ihmisen maailmaa, erilaisia keinoja viestiä ilman kuuloa ja puhuttua ääntä. Tätä pidän kirjan arvokkaimpana antina, jännittävyyden lisäksi. Lapsen näkökulma tuo oman aspektinsa liikuttavuudessaan, viattomuudessan ja avuttomuudessaan. Ja ehdottomalla vanhempien ihailullaan. Ruby kohoaa kirjan tärkeimmäksi ja syvimmäksi henkilöksi ja hänen suhteensa äitiin kirjan tärkeimmäksi ihmissuhteeksi. Ruby kertoo tapahtumia minä-muodossa, Yasmin on etäisempi mutta tarkempi, kertojan ääni.
"Äiti juoksee minua kohti, kiipeää kiireesti portaat ja tulee sisään. Hän näkee minut ja hymyilee koko kasvoillaan, vaikka näyttää kyllä edelleen aika huolestuneelta. Hän käskee minun kiinnittää turvavyöt, mutta ei odota sitä vaan lähtee heti liikkeelle. Minun rannekkeeni tärisee vain silloin, kun kuuluu jokin kova ääni."
Vaikka Ruby vaikuttaa ylikiltiltä ja -viisaalta kymmenvuotiaaksi ja vaikka Yasmin venyy yli-inhimillisiin suorituksiin, nuo ylilyönnit lukija antaa anteeksi, sillä ne tavallaan kuuluvat lajityyppiin. Jossa on tietysti myös roistonsa, pahikset, joita hyvikset pakenevat. Juoneen kertyy hieman ylimääräistä, turhan uskomattomalta tuntuvaa, mutta sama juttu: mitäpä ei lukija ilolla nielisi, tunnelman vuoksi. Ajassa ollaan kiehtovasti ja todentuntuisesti: Twitteriä ja gps:ää käytetään, mutta myös inuiittien perinteisiä tapoja väläytetään.
Viihdyttävä trilleri; lukusukkula, joka koukuttaa ja solahtaa nopeasti alusta loppuun. Tunnelman lisäksi kiitän kirjailijaa Rubystä henkilönä sekä aina kiehtovaa Alaskaa tapahtumapaikkana. Suomentajaa kiitän suorituksesta sekä jotakuta kirjan nimestä suomeksi, joka on kaunis ja kuvaava (alkuperäinenkin on kaunis: The Quality of Silence).
Ja hei, nyt muuten Lupton rikkoi kirjakaavan, jonka kuvittelin keksineeni. Tämä täräytti, mutta edelleen kirjailijan Sisar on Luptoneista täräyttävin. Sen kauhu ei vaadi niin suurta näyttämöä ja tapahtumavyöryä kuin tämä. Tosin samoja piirteitä kaikista löytyy, eli jos pidit edellisistä, pidät tästäkin.
Kenelle: Trillerien ystäville, Alaskasta innostuville, kuuroudesta kiinnostuneille, helppoa nopeaa jännitysviihdettä kaipaaville.
Muualla: Luptonin kirjoista jännittävin, sanoo Leena Lumi, jolla on paljon sitaatteja kirjasta. Lupton on taitava tarinakertoja, eivätkä trillerikäänteet ole mässäileviä, kuvaa Kaisa-Reetta.
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet. Suomennos Outi Järvinen. Gummerus 2016.
Helmet-haaste 2016: kirjassa on myrsky.
Tämän lukusukkulan aion mieki lukea, kiitos arviosi. :)
VastaaPoistaKiitos lukusukkula-termin keksijän kommentista! Kai sä olet Hanna lukenut Sisaren?
PoistaAi, tajusinkin just, että taisitkin silloin tuntea työn puolesta kirjan... Yritin etsiä sun blogia. Blogien hakuominaisuudet ovat muuten sanonko mistä: Bloggerissa ne eivät usein toimi lainkaan.
PoistaArja, Luptonilla ei ole kaavaa:) On vain tavaramerkki yhdistää jännitystä ja suuria tunteita. En aluksi edes tajunut Sisaren olevan jännitysromaani, sillä sitähän nämä ovat. Sisar on niitä kirjoja, joita ei nohdeta. vähän kuten kävi Siilin eleganssin...
VastaaPoistaKoen nyt Alaska-kauhua kiitos Luptonin, mutta ei voi kieltää, että tarina vietynä Alaskaan saa omaperäiset vivahteensa. Kai sinä olet lukenut Vannin Kylmä saari?
<3
Olen, Kylmä saari on huimista huimin! Ja joo, totesin itsekin, ettei Luptonilla ole kaavaa, tämä todisti sen. Todella taitava tekijä, yhdistelee asioita ja tyylejä niin fiksusti - ja pyörittää lukijaa ihan miten tahtoo. Sisaressa täräytti tietty vähäeleisyys, jota taas tässä ei samalla tavalla ole, mutta kaikkea silti sanota ääneen. Eikö siis lähdetäkään Alaskan-reissulle :-) ja sydän, Leena!
PoistaEn taida lähteä...Tämän kirjan öinen ajo läpi pimeän riitti, kiitti:)
PoistaKunpa Vann kirjoittaisi uuden 'Kylmän saaren'.
Voi miten ihanasti sait vangittua tekstiisi kirjan hengen! <3
VastaaPoistaRubyn tarina nousi minunkin mielestäni teoksen vahvimmaksi anniksi.
Kiitos Kaisa Reetta, aina valaiset päivääni! Rubysta voisi tehdä vaikka jatko-osan, jos minulta kysytään. Mietin tuossa monesti, millainen hänestä isompana tulee.
PoistaKyllä vain, Sisar on edelleen mullekin "se oikea" Luptonilta :D Mutta hieno, erilainen romaani tämäkin!
VastaaPoistaSama täällä, Annika, ei voi muuta sanoa!
PoistaTämä oli kyllä parasta Luptonia :)
VastaaPoistaLupton on taitava, ei voi muuta sanoa, tunnelmanluojana ja ihmisten käyttäjänä. Ahmittavaa.
PoistaHiljaisuuteen hävinneet valloitti minut. Pidän Alaskaan sijoittuvista kirjoista yleensäkin
VastaaPoistaSama täällä, Ulla. Alaskassa on jotain äärettömän kiehtovaa. Ja Luptonin kirjoissa.
Poista