Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoinen herättää ihastusta. Alma Mahler (s. 1879) herätti paheksuntaa. Kuuluisan säveltäjän vaimona (Googlaa Alma problem. Tai älä sittenkään.) ja myös muuten: hän oli nainen, joka hullaannutti. Eräskin ihailija rakennutti hänestä aidonkokoisen nuken, jonka kanssa nautti illallisia ja ties mitä, kuljetti tätä teatteriinkin, kerrotaan. Useita taiteilija-avioliittoja, synnillisiä suhteita ja synnytyksiä, jo 9-vuotiaana aloitettu säveltäminen ja juutalaisena pako Euroopasta - huima elämäntarina!

Kirja ei kerro vain Almasta, nimi vie sikäli harhaan. Almaa ei kannustettu säveltämisen uralla, ei soittajana, ei taiteilijana - ei tuohon aikaan. Enemmän kirja kertoo tästä ajasta ja sen naisista. (Lukijan tulkintaa, kuten koko juttu.) Olisiko Alma nykyajassa kuin kirjan lakimies, joka hoitaa työnsä viileän ammattimaisesti ja hakee nautintonsa sieltä, mistä se on helpointa ja miellyttävintä: nuoren pojan maksullisesta ja auliista kehosta. Vai olisiko Alma ollut halpa yökerhotanssija, botox-huulineen ja noloine facebook-kuvineen, yhtä lailla rakkautta vailla? Keinot vain ovat erilaiset, ja resurssit. Niin taloudelliset kuin älylliset. Veikkaan olosuhteiden pakkoa: Alma ei kainostellut, ei rakentanut uraa. Mutta jos hän olisi paneutunut musiikkiin, ties mitä hänestä olisi tullut.

Weselius viittaa kohtuun, kaiken alkuun ja juureen. Naisella se roikkuu verisenä mukana vaikkei haluaisi. Voiko yksi ruumiinosa määrittää meitä niin vääjäämättä, tekemällä sen omistajan tahdottomaksi nukeksi? Ei voi, sanoo nykynainen, vaikkei oikeasti ole varma. Ovatko päätökseni fysiikan, järjen vai tunteen ohjailemia, ja mikä on lopulta paras vaihtoehto? Hämmentää.

Ei kirjailija jätä sorkkimatta ajan ilmiöitä. Nuoret miehet eksoottisen nimisistä maista "ympäri Eurooppaa hakemassa seikkailua, ja mitä epätoivoisempi tilanne niillä oli - mitä vähemmän niiden äidit olivat pitäneet niitä sylissä - sitä kovempia sotureita niistä tuli ja sitä vähemmän niitä kiinnosti minkä jumalan puolesta ne taistelivat."

Katkera kaikkitietävä kertoja näyttää tämän esimerkkinä "lehmämäisyyden puuttumiselle". Sillä Alma on hänen mielestään lehmä. Kermaleivos, sacherkakku ja puuterivippa, jota pitää kokonaisen kirjan verran moittia. Ei siis lainkaan epämerkittävä henkilö. Mikä on kertojan motiivi?

Sietämätöntä, ärsyttävää! Entä tyttö, joka menee epämääräisissä olosuhteissa pimeään teollisuushalliin ja tulee sieltä rahatukon kanssa. Yksinhuoltaja Aino seuraa tytön puuhia, vaikka omissakin ongelmissa olisi tekemistä. Lapset, rahapula, työ, viranomaiset ja perhetyöntekijät ja kaikki se. Ja taas Aino mokaa. Mutta yllättäen, lakimies on armollinen. Ja vaikkei olisi, Ainolla on mielikuvituksensa, taiteensa. Taas lukijaa ärsyttää. Ja säälittää, sillä Ainon veljellä ovat asiat huonosti. Vielä huonommin ovat asiat nigerialaisilla siepatuilla tytöillä, joiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ei edes sitä. Ja kaikki tämä kohtujen vuoksi? Lukija jää sanattomaksi.

Komeaa tekstiä, mielikuvitusta lietsovia ajatusrakennelmia ja taidokkaita lauseita, joiden kirjoittamisesta ja lukemisesta olen kiitollinen. Mutta myös vaikeita mielenliikkeitä, hankaluutta. Tuohtumus on aitoa, niin kirjassa kuin lukijalla. Mitä-tämä-oikein-on? Alan olla todella hereillä.

Kirjailija on kuvataiteilija, enkä ole kuva- vaan teksti-ihminen. Naisesta on moneksi, muuksi kuin kohduksi tai bikinimainokseksi - sekö on viesti? Senkö pitäisi yllättää? Vai onko niin, ettei kokonaiskuvaa ole tarkoituskaan luoda valmiiksi? Onko se kirjailijan laiskuutta vai lukijan? Siihenkö viittaa kirjan nimen huutomerkki? Varoittava, paheksuva vai riemuitseva? Pidin siitä, sopii tähän!

Kirja saa miettimään naisen ja tytön asemaa. Sitä, miten eri tavoin sen näemme eri maissa, yhteiskuntaluokissa, aikakausina. Ajat muuttuvat, muuttuuko nainen? Kirja on kannanotto, muistutus, reunahuomio ja uusi viite Eevan tyttärien historiaan. Tyylikkäästi, taitavasti. Lukijalta hieman ponnisteluja vaativasti. Herää!

Sain tavata kirjailijan Kansallisteatterin bloggariklubilla. Weselius sanoo kirjassa olevan paljon rakkautta. Vähän yllätyin kaiken tuohtumukseni keskellä tästä ja siitä, miksei kirjailija ole lainkaan tuohtunut. Menikö se ohi kirjoittamalla? Oliko kirja "vain" suoritus ja loistavan tekstin taidonnäyte?

Kenelle: Naisten asemaa miettiville, visuaalisille lukijoille, naisten ja tyttöjen asemaa puolustaville, komean tekstin ystäville, selkeitä ratkaisuja kaihtaville, mielikuvituksen voimaan luottaville.

Muualla: Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella kovin sanoin. Ja monenlaista muuta kirjoittaa Omppu Reader, why did I marry him -blogissaan. Tuijata kertoo hahmosta, jonka miehinen putkinäkö on rajannut. Sirpalemaisuus toimi Paulalle jossain määrin etäännyttävästi. Teksti menee ihon alle, sanoo Sari P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Villiä ja virkistävää, sanoo tekstistä Maisku. Tekstiluolan Tuomas sanoo Weseliuksen otetta fiksuksi ja jotenkin raikkaan tuntuiseksi.

Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016.

Kirja voitti WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjapalkinnon ja erottui luotettavien lähteiden mukaan selkeästi joukosta omaperäisyydellään. Kirja on taiteen tohtori Weseliuksen esikoisromaani, mutta luulen ja toivon, että häneltä saamme lisää merkillepantavaa luettavaa: hän sanoi lukeneensa aina paljon ja kokee tekstit omaksi alueekseen. Vaikka hän teki uraa parikymmentä vuotta muualla - kuten valokuvataiteilijana ja alan lehtorina - hän tuntuu nyt "palanneen" tälle alueelle tosimielellä.