Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Luin uusimman Westön tuoreeltaan syksyllä, mutta pikainen ahmaisu ei tehnyt oikeutta kirjalle, jota olin vuosia odottanut. Nyt luin sen hitaammin ja nautiskellen - ja se kannatti. Maltoin miettiä sävyjä, teemoja, henkilöiden ominaisuuksia ja keskinäisiä kytköksiä aivan eri tavalla, kun juoni oli jo tuttu. Ja löysin saman lumon, joka Westön kirjoissa on aina minua viehättänyt.

Tarinaa kertoo kertomishetkellä jo ikääntynyt mies, opettaja ja kirjailija: hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1960- ja 1970-luvuilla ja yltää ajassa lähes nykyhetkeen, vaikka pääpaino on lapsuudessa. Siellä syntyivät ja kehittyivät hänen tärkeimmät ihmissuhteensa, joilla on vaikutuksensa myös nykyisyyteen.

Mies tutustuu alle kouluikäisenä perheensä kesäpaikan naapureihin, varakkaaseen Rabellien perheeseen, jotka viettävät aikaa sukukartanossaan Ramsvikissa. Kertoja ei ole rikkaasta perheestä, ja häntä kiehtoo Rabellien elämäntapa loputtomasti. Lapsen tavoin hän ei kyseenalaista mitään, vaan nauttii uusista ystävistään Alexista ja tämän pikkusiskosta Stellasta.

"Terassi. Valurautaparveke. Metsänvartijan tehtävät. Pienriistaa. Kotiapulainen. Ja nyt liikemiessuku. Olin kuullut niin monta uutta ja erikoista sanaa sinä iltana, etten voinut muuta kuin nyökätä mykkänä."

Perheen äiti Clara on kaunis mutta ylhäisen kaukainen - tosin hän hemmottelee lapsia omalla tavallaan, kuten ruualla. Isä Jakob ei ole koskaan Ramsvikissä. Isoisä Poa sen sijaan monesti on, samoin hänen vaimonsa Gerda, vaikka perhe omistaa asuntoja myös Helsingissä. Alex on jo pienenä johtajaluonne, saa havaita kertojamme, joka puolestaan on myötäilijä. Poikien kasvaessa asetelma säilyy samana: Alex määrää tahdin.

"Syvällä Alexin katseessa oli peräänantamattomuutta ja kovaa harmaata valoa, jota en osannut silloin tulkita mutta jonkin tulin näkemään hänen silmissään myöhemminkin: vuosien ja vuosikymmenien kuluessa..."

Muitakin ystäviä kertojamme löytää Alexin kautta. Saamme seurata poikaporukan puuhia ja kehitystä, aikuisten asioihin pikku hiljaa vihkiytyvinä - eikä aina niin pikku hiljaa, vaan rajuillakin tavoilla. Ihmiset, joista Westö kertoo, eivät ole helppoja. Eivätkä mukavia, en juuri pitänyt kenestäkään, mutta lumouduin jälleen kertomisen tavasta: Westö rakentaa runsaiden yksityiskohtien kautta eri suuntiin kurottuvaa tarinaa, jonka lukemiseen uppoaa. Kun kertoja vanhenee, ajankuva muuttuu. Sitä kuvaavat ilmiöt, tapahtumat ja paikat, jopa tuotemerkit, kuten autot, sekä musiikki ja elokuvat, sivulauseina mutta tärkeinä heittoina.

Yksi suuri teema on Helsinki, jota seurasin tarkasti. Tunnistin joko omasta kokemuksesta tai historialähteistä lähes kaikki mainitut kadut, sijainnit, kahvilat ja ravintolat, ja niiden pohtiminen toi lisäkerroksen lukemiseen. Kertojan isän työpaikan totuudenperäisyydestä Kaisaniemenkadulla en tiedä, mutta kadun numerossa 1 on ollut kirjassa mainittu Milton-kahvila. Millä ei tietääkseni ole yhteyttä samalla kadulla nykyisin toimivaan Miltton-viestintätoimistoon, joka sekin mainitaan kirjassa. Samoin kuin tämän kilpailija Kreab. (Reiluuden vuoksi oli mainittava). Tämä ajatuskulku on hyvä esimerkki siitä, miten kirja - Westölle ominaiseen tapaan - saa mietteet liikkeelle. Mieltäni jäi kaivelemaan Vihreä Omena: sitä en osaa sijoittaa. Punainen Hattu ja Omenapuu, kyllä, mutta tämä, missä se oli? Jos joku tietää, olen kiitollinen vihjeestä?

Perheitä perustetaan, erotaan, ystävyyksiä syntyy, ja ne muuttuvat. Stellasta ja kertojasta tulee pari. Tosin ei kivuttomasti eikä perinteiseen tapaan, mutta heidän keskinäinen suhteensa säilyy vahvana kauan. Ihmissuhteiden ja kasvutarinan lisäksi kirjassa on trillerimäisiä piirteitä, jotka eivät ole Westöä lukeneille vieraita.

Myös henkilöhahmoissa on paljon tuttua. On kertoja, tarkkailija, myötäilijä - se kirjallinen tyyppi. Ovat kaverit, joista yksi on älykäs ja pahis, toinen asialleen omistautunut, tunteella elävä. Ja se nainen, joka ei piittaa sovinnaisuussäännöistä, ja se toinen nainen, joka paikkaa kertojan kaipuuta. Herkkua Westöä aiemmin lukeneille, ja uskon, että uusillekin lukijoille. Ilmiöt ovat ikiaikaisia.

Westön kieli on omanlaistaan: runsasta ja maalailevaa, vähän juhlallisen oloista ajoittain. Kaunista ja tarkkaa, mutta ei liian koukeroista. Hän tasapainoilee hienosti tällä hienonhienolla viivalla.

Komea, täyteläinen ja palkitseva kirja, jonka kanssa viihtyy pitkään - ja joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Juuri tällaista haluan lukea. Ja piilottaa kirjan tyynyni alle, jotta se on lähellä ja säilyy.

Ja hieno uutinen: kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa ja tv-sarjaa! Asialla Claes Olsson.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomennos Laura Beck. Otava 2017.