Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen uusi kirja on Tapaus, jota kotimaan kirjauutisia seuraava ei voi - eikä halua - olla huomaamatta. Kovasti pidettyjen aiempien jälkeen uutuuden aloittaminen hieman jännitti. Kirjailijan kirjoitustaitojen puolesta ei tarvitse hermoilla; kieli elää kauniin verevänä, kuten aiemminkin.

Mutta tarina avautuu hankalammin. Tutustumme Jussiin, hulluksi ja kouhoksi haukuttuun, jälkeenjääneeseen, jolle alkaa jo kertyä harmaata hiuksiin. Huolehtiva äiti on kuollut vuosia sitten, isä kadonnut paljon aikaisemmin ja muistuttaa itsestään pojalle kirjeitse.

"Jotkut vanhemmista puhaltajista, niistä joiden kanssa isä riitautui pahiten, supsuttelevat isän kuolleen, mutta sellaisia Jussi ei kuuntele. Hänelle kirjoitetut sanat ovat vahvempia kuin puhutut, sillä ennen niiden piirtämistä paperille ajatellaan ja harkitaan. Puhutut sanat viskataan suusta kuin koiralle ohimennen viskattu keppi."

Jussin ja hänen kahden siskonsa, Helmin ja Railin, elämä lasinvalmistuksen ympärille keskittyneessä pienessä kylässä on vakiintunut sellaiseksi kuin on, Helmin pieni Saara-tytär tuo nuoruuden ja tulevaisuuden häivähdystä. Helmi jää syrjään, kun kylässä kohkataan Jussin vajaamielisyydestä ja Railin tekemisistä Helsingin-kautenaan, huorana, kuten kyläläiset sanovat.

Helmi "ei jaksaisi olla osa tätä kylää, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Hän tahtoisi jonnekin muualle, repäistä itsensä irti ja koettaa olla joku muu, jossakin muualla. Hän haluaisi sellaiseen paikkaan, jossa kotiin hankittaisiin posliinilautaset, ei lasisia kuten täällä. Itsensäkin hän muuttaisi, ja hänestä tulisi sellainen, joka kävelee aina joukon keskelle ja ottaa oman paikkansa, juttelee punnitsematta jokaista sanaa etukäteen. Sellainen, joka osaisi vastata mainiosti joka kerta kun joku kysyisi miten menee. Hän muuttuisi sellaiseksi, jolla menisi mainiosti aina."

Keskeisintä kirjassa on kuitenkin lasinvalmistus, lasitehtaan ja sen yhteisön toiminta, sotien jälkeen. Pidän paljon työelämän ja ammattien kuvauksista ja eri alojen osaamisen esiintuomisesta kirjallisuuden kautta, joten aihe kiinnostaa. En kuitenkaan osaa päättää, seuraanko sitä vai Tyynelän sisarusten kohtaloita - ne kietoutuvat liian limittäin ja nousevat hämmentävän tasaveroisina lukijan silmiin. En osaa fokusoida!

Pitkät, yksityiskohtaiset kuvaukset tehtaan tiloista ja tuotantomenetelmistä outoine termeineen vieraannuttavat. Samoin tiheä luonnon kuvailu, usein Jussin silmin. Vaikka hänet tarkkasilmäiseksi tunnustaisi ja muistuttaisi mieleen sen, että "vajavaiseksi" sanotulla voi olla ällistyttäviä taitoja, luontokuvaus helposti pitkästyttää ainakin tätä lukijaa. 

Sodan seurauksista puhutaan paljon, onhan jokaisella niistä omakohtaista kokemusta. "Sota otti jokaiselta jotain pois, muttei antanut yhdellekään mitään." Naiset hoitivat työt sodan aikana, ja miehet - ne jotka palasivat - saivat painajaissaan loppuikänsä"kirkua tykistökeskityksen kauhua ulos itsestään." 

Komeita lauseita kirjasta löytyy. Joskus hienoa ajatusta selitetään liikaa, puhki asti, opettavaisesti. Jos Raili on se, joka teki irtioton Helsinkiin, palasi ja kulkee pystypäin maineestaan huolimatta, rakentaa itselleen taloa, leipoo leivät ja hoitaa siskon tyttöä omien ansiotöidensä ohella siinä missä Helmi haaveilee, onko vielä kirjattava ylös: "Vaatii enemmän vaivaa tehdä jotain kuin olla tekemättä." 

Raili on myös se, joka tarinassa kypsyy ja kehittyy: "Talo on valmis mutta elämä ei. Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut." 

Vasta puolen välin jälkeen aloin tuntea samaa sydämeenkäyvyyttä kuin Kinnusen aiemmissa, Neljäntienristeys ja Lopotti. Tunnelma häivähti hetken tutusti, vaikka kokonaisuus jäi kaukaiseksi. Luulen, että kirja on syytä lukea uudestaan. Siinä on paljon kiinnostavia elementtejä; pitkään googlailin Nuutajärven lasikylää ja sen historiaa, kun kuulin paikan olleen kirjan kylän esikuvana. Ehkä kirja pitäisi lukea tarinallisena tehdashistoriikkina? Vähän kuin Hannu Mäkelä komeasti teki paikallishistorian Jätkäsaaresta tarinan muotoon.

Jos puhutaan puhtaasti romaanista, Railista - joka sanoo sukunsa ainoan perinnön olevan viha ja viinanjuonti - ja Helmistä sekä Saarasta olisin halunnut lukea enemmän, luontonäkymistä ja tehdasrakennuksista vähemmän. Kirjan nimi Pintti tarkoittaa lasimurskaa, viallisia kappaleita, jotka heitetään pois, nykyajassa kammottavalla tavalla luontoon, maakuoppiin ja notkelmiin (pintti ei viittaa siis olueeseen, kuten ensin luulin.) Mistä tuli mieleen, kuinka löysimme mökkitontilta raivaustöissä roskakätkön, satoine lasinsiruineen! Se oli ennen tavallinen tapa, jätteiden hautaaminen. Kukaan ei tullut aikoinaan ajatelleeksi, että ne joku löytäisi ja nyppisi kierrätykseen yksi kerrallaan.

Kyllä, lasisymboliikka kauneuksineen ja terävine, jopa tappavine särmineen on helppo liittää ihmiselämään.

"Kaikki oli samaan aikaan viiltävää sekä haurasta: lautaset, morttelit, potat, perheet ja elämät."

Kenelle: Kotimaisen teollisen tuotannon historiasta kiinnostuneille, lasiesineistä pitävälle, sodanjälkeisen ajan elämästä luettavaa etsivälle, mollivoittoisen suomalaisuuden ystäville.

Muualla: En löytänyt vielä muita blogiarvioita.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018. Päällys: Martti Ruokonen. Päällyksen tehdaskuva on Designmuseon kokoelmista. Kustantajan lukukappale.