JP Koskinen: Tulisiipi

Liikutuin lukiessani Tulisiipeä. Paitsi sen koskettavan sisällön vuoksi, mutta ensin yleisvaikutelmana siitä, että saan lukea tarinaa, joka alkaa alusta ja päättyy loppuun. Ilman auki revittyjä näkökulmia tai aikatasoja, puhtaana tarinankerronnan herkkuna. Nautinnollista.

Amerikan Suolasaarella asuva perhe sinnittelee. He ovat Suomesta maahanmuuttaneiden jälkeläisiä, tuttuja arvoja noudattavia: töitä pitää tehdä, jotta pärjää. Ammattitaitoa kunnioitetaan, ahkeruuden lisäksi. Kun Neuvosto-Karjalan viekoitteleva viesti työläisten yhteisestä ihmemaasta alkaa levitä amerikansuomalaisten yhteisöön 1920-luvulla, alkaa pohdinta: olisiko parempi alkaa alusta? Ehkä uudessa maassa voisi tehdä yhteisölle hyvää ja perheelle runsaampaa hyvinvointia kuin talousvoimien tiukassa ankaruudessa, laman ja työttömyyden pelossa? Moni päättää muuttaa, myös perhe, jota seuraamme.

Päähenkilö on poika, Venäjällä Gena, Amerikassa Charles, suomalaisittain Kaarle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Lindan nimi hänelle on kreisi boi. Kun poika on jo pienenä osoittanut intohimoaan lentämiseen ja päässyt isoisän ja setänsä Jannen kanssa jopa tapaamaan Charles Lindberghiä, on luonteva jatko pyrkiä lentokouluun. Vaikka sitten "ryssän riveissä". Politiikka ei Kaarle-Genaa kiinnosta, ainoastaan lentäminen.

"Minun teki mieli huutaa, sillä ilo paisui sisälläni niin suureksi, että korvissani jyskytti. Olin kaukana mullasta ja kuoriaisista, pölyisestä luokasta ja kuraisesta tiestä. Olin vapaa, viimeinkin."

Linda, tuo selväjärkinen suunnannäyttäjä ja lapsuuden leikkitoveri, opastaa poikaa:

"Sinua ei taistelut kiinnosta, mutta jos tahdot lentää, sinun pitää osata valehdella. Mitä sillä on väliä, mitä muut ajattelevat tai mitä sanot? Muisteletko mitään, kun olet lentokoneen ohjaimissa? Sinun pääsi tyhjenee, kun pääset lentämään, onhan se nähty."

Uusi maa ei lunasta lupauksiaan toiveikkaille muuttajille. Nopeasti unelma muuttuu karuksi todellisuudeksi. Oli "valmiina vain länd, wonde piti tehdä ihan itse." Alkaa tapahtua outoja, ihmisiä katoaa, luottohenkilöihin ei voi luottaa, pelko ja kyräily valtaavat alaa. Kun Genan setä, lehtimies Janne, saapuu perheen perässä Amerikasta, hän toteaa: "Karelian fever on over. Kun nousin laivaan New Yorkissa, ei ollut soittokuntaa eikä juhlia. Meitä lähti matkaan kolme, yksi jäi Lontooseen. Jack hävisi Leningradissa, en tiedä minne. Vain minä tulin tänne. Mutta sinä olet päässyt lentämään, kuulin sen isältäsi. Se on oosom!"

Janne on Genalle tärkeä rohkaisija, aina pystyssä olevine peukkuineen. Venäläiset järjestävät kaksikolle heidän elämänsä järisyttävimmän kokemuksen, jos Genan lentämisiä ei lasketa. Hänen uransa kehkeytyykin yllättäviin suuntiin. Siis todella yllättäviin! Tarinaan kiertyvät paitsi Stalinin vainot myös kylmän sodan kylmäävät kuviot ja teknologian kehittyminen. Ja vahva symboliikka lentämisestä ja ihmisen vapaudesta, joka tuo mukaan ikiaikaisen pohdinnan elämän peruskysymyksistä.

Koskisen kirja on huimaavaa mielikuvituksen lentoa, todentuntuisesti: nämä asiathan tapahtuivat, tai olisivat voineet tapahtua. Hän onnistuu punomaan pojan kasvutarinaan suuren historiamäärän lisäksi vahvasti yhteisöjen kulloisetkin tunnelmat, niin amerikansuomalaisten toiveikkuuden kuin pettymyksenkin, hädän ja pelon mutta myös ihmisten onnistumisen ja saavutuksien riemun, mahdottomasta mahdollisen teon päättäväisyyden ja maailmanvaltijuuden pökerryttävän tunteen. Pienemmistä, henkilökohtaisemmista tunteista puhumattakaan. Ja henkilöhahmoista, jotka ovat niin kiinnostavia, että sivuhenkilöistä saisi omat kirjansa. Kuten Kolme Arpea -apassista, agitaattori Matista tai vaikka jo mainitusta Lindasta, jolla on selkeät tavoitteet ja taktiikat niiden saavuttamiseen.

Mitään ei selitetä puhki, ei ihmisiä eikä tapahtumia. Lukija saa itse tehdä löytöjä, ja niitä riittää. Yksi kirjan parhaita puolia on se, ettei se jämähdä mihinkään muottiin, ei sotaromaaniksi, ei siirtolaistarinaksi, ei historiapläjäykseksi, ei jännäriksi, ei ihmissuhdepohdinnaksi tai psykologiseksi romaaniksi, ei yhteiskunnalliseksi kuvaukseksi. Vaan se on näitä kaikkia, ja jotenkin oudosti (ja vähän pelottavasti) monin tavoin myös tiukasti tässä ajassa. Hermolla, kuten sanotaan.

Koskisen tuotannossa kirja on kirkasta kärkeä, löydän paljon samoja elementtejä kuin Kuinka sydän pysäytetään -kirjasta. Ja mietteeni ovat paljolti samat tästäkin kirjasta.

Vaikuttava, runsas ja antoisa teos, jonka lukemisen jälkeen jää tunne, etten ehtinyt saada kaikkea irti, vaan kirja pitäisi lukea heti uudestaan. Ja tiedättekö mitä - niin minä tein. Eikä taida anti olla vieläkään loppuun ammennettu. Tulisiipi ei suostu vieläkään laskeutumaan! 

Kenelle: Kotimaisen romaanin faneille, tarinankerrontaa kunnioittaville, historiaa ahmiville, yllätyksiä janoaville, lentämisen ystäville.

Muualla: Savannilla-blogi analysoi kirjaa viisaasti ja toteaa saman kuin minäkin, juonesta ei voi paljon kertoa.

JP Koskinen: Tulisiipi. Like 2019. Kansi Tommi Tukiainen.

Helmet-haaste 2019 kohta 14: kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin lukijan.