Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja

perjantai 13. joulukuuta 2019

Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja

Totuudenjälkeisinä aikoina ei monia edes kiinnosta, mikä somevirrassa on totta. Mutta ne, joita kiinnostaa, saavat kirjasta vinkkejä siitä, miten lukemaansa pitäisi suhtautua. Valeuutiset eivät ole uusi keksintö, kuten Vehkoo sanoo. Niitä on tehty siitä asti kun kirjapainotaito on ollut olemassa, media keksitty ja sitä ennenkin: tarinoina voitiin kertoa mitä tahansa (mieleeni tulevat sotauutiset ja eri kansojen ja heimojen väitetyt raakuudet, jotka ovat ymmärtääkseni aina olleet suosittuja ja helposti leviäviä "uutisia").

Vehkoo keskittyy nykyaikaan, jonka valeuutisia hän on kertomansa mukaan seurannut tiiviisti 2000-luvun alusta. Alkuun
"varhaiset valeuutissivustot olivat nykykatsannossa varsin harmittomia. Niiden tarkoitus oli kerätä rahaa klikkauksilla ja mainosnäytöillä, ja tuohon aikaan se parhaiten onnistui keksityillä julkkisjuoruilla ja tunteisiin vetoavilla 'tosikertomuksilla'".

Valeuutispioneeriksi Vehkoo nostaa National Report -sivuston, jonka uutinen vuodelta 2014 ebolan valtaamasta teksasilaisesta pikkukaupungista (täysin keksitty juttu) oli niin suuri suksee somenäkyvyydessä, että toimintaa kannatti jatkaa. Oikaisen mutkat toteamalla syyn itse: tuottihan se rahaa, ehkä tyydytti myös ilkeilyn tarvetta. Valitettavasti mielestäni molemmat motiivit ovat yhä vahvemmin läsnä uutisissa, joita luemme. Jopa järkevien suomalaisten maassa.

"Vuodesta 2015 lähtien valeuutiset ovat Euroopassa olleet leimallisesti rasistisia ja maahanmuuttovastaisia. Niitä julkaisevat sivustot sekoittavat usein todellista uutisaineistoa joko liioiteltuun tai kokonaan keksityn materiaaliin ja höystävät sitä vihamielisillä ilmaisuilla."

Tämä on täsmällinen ohje disinformaation tekijöille. Alussa mainitun post-truth-termin muuten löysi Oxford Dictionaries Vehkoon mukaan jo vuonna 1992, "mutta vasta vuonna 2016 sana ja ilmiö sen taustalla ovat todella nousseet pinnalle." Vehkoo pitää termiä käytännöllisenä: kaikki tietävät, mistä puhutaan. Se on totta, mutta silti valeuutisiin uskotaan. Miten ilmiö etenee?

"Digitaalisen misinformaation määrä ei vähene vaan jatkaa kasvuaan. Tämä on odotettavissa, koska väärää tietoa voidaan pian tuottaa yhä enemmän täysin automatisoidusti. Tämä tarkoittaa myös poliittisen disinformaation ja automatisoidun propagandan, kuten bottiarmeijoiden, määrän kasvua. Yhä useampi ihminen radikalisoituu altistuessaan pitkäkestoisesti näille sisällöille."

Tilanne ei vaikuta hyvältä totuudenrakastajan kannalta. Tuskin Suomessa eroamme suuresti vaikka Yhdysvalloista, josta Vehkoo kertoo faktaa, joka naurattaisi jos ei itkettäisi. Onko kotimaista vastaavaa tutkimusta?

"Chapmanin yliopiston vuoden 2016 kyselytutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoo, että ilmastonmuutos on huijausta. Yli puolet uskoo, että Yhdysvaltain halllinto peittelee totuutta kaksoistornien iskuista. Entisen presidentin Barack Obaman syntymätodistusta epäilee joka kolmas, samoin virallista selitystä aids-viruksen alkuperästä. Joka neljäs ei usko ihmisen käyneen kuussa."

Vehkoo puhuu paljon myös salaliittoteorioista ja trolleista, joista ainakin jälkimmäisestä uskon, että ihan jokaisella somenkäyttäjällä on kokemusta (huomasi käyttäjä sitä tai ei). Trollit eivät ole vain kömpelöitä inttäjiä, vaan parhaat osaavat vihjailun ja muun taitavan sanankäytön keinoin kylvää epäilyä ja eripuraa, joka on heidän tavoitteensa, joko rahasta tai aatteesta.

Kirja antaa neuvoja Google-hakujen syventämiseen ja selittää misinformaation psykologiaa. Lisäksi se antaa ohjeita oman elämänsä valheenpaljastajille vaikka "terveyshuuhaan" torjumiseksi. Haasteita aiheen kirjalle riittää, kuten se, että asia elää nopeasti. Tieto saattaa puuttua tai muuttua, vaikkei kirja olisi vuodenkaan vanha. Tai se, minkä huomasin myös tätä juttua kirjoittaessani: en haluaisi mainita esimerkkejä valheellisista sivustoista ja medioista nimeltä, etteivät ne saisi turhaan nostetta. Kuitenkin ilman niitä teksti jäisi teoreettiseksi. Pointsit kannesta; sekin on informatiivinen.

Pari vinkkiä valeuutisen tunnistamiseksi

(listan sisällön valinta ja muotoilu omani Vehkoon ohjeiden pohjalta; kirjassa paljon lisää)

Tutki jutun julkaisija ja sivun yhteystiedot: löytyvätkö ne, vaikuttavatko ne todellisilta vai keksityiltä? (Päätoimittajan nimi ei riitä, se voi olla keksitty.)
Älä lue pelkkää otsikkoa, lue koko juttu.
Mihin lähteisiin juttu perustuu? Viitataanko niihin?
Puhuuko uutisessa joku? Kuka hän on?
Onko jutussa mainittua tutkimusta olemassa?
Tarkista, milloin juttu on julkaistu - kierrättääkö se harhaanjohtamistarkoituksessa vanhaa?
Tutki omia ennakkoluulojasi: hakeudumme sellaisen tiedon pariin, joka vahvistaa omaa maailmankuvaamme. Mieti, haluatko uskoa juttua siksi, että sopii omiin käsityksiisi.

Kenelle: Kirja on ehdottoman tarpeellinen ja antaa paljon informaatiota. Kirjoittaja tuntee asiansa hyvin, ja sekä tieto että palo asiaan näkyy. Se ei ole kuitenkaan kaikenkattava tietokirja eikä kansantajuinen selostus, vaan näkisin sen tarkoitetuksi niille, jotka käyttävät somea paljon, ehkä työkseen. Heille, jotka jo tuntevat perustermit ja työkalut. Siinä mielessä kirjan nimi on jopa hieman harhaanjohtava: se ei ole kenen tahansa valheenpaljastajan käsikirja.

Olisikohan aiheesta olemassa kirjaa, joka sopisi kenelle tahansa? Nuorelle, vanhalle, somea viihdekäyttävälle aikuiselle? Tarkoitan opasta, jossa esimerkiksi selitettäisiin termit: mitä ovat trolli, dis- ja misinformaatio, filtterikupla jne. ja joka keskittyisi normiarkeen, kun nopeasti selaat nettiä koulussa, työtauolla tai illalla myöhään kotona. Normiselailija ei jaksa eikä ehdi olla kriittinen, mutta perusasioita voi silti pitää takaraivossa kuka tahansa tavisjärjellä varustettu. Jos tietää, mitä varoa.

Muualla: Netissä on sivustoja, joilla valeuutisia oiotaan. Esimerkiksi Valheenpaljastaja, joka varoittaa sivuista, joihin ei kannata luottaa. Aiheesta on kirjoitettu monessa mediassa, kuten Aamulehti.