Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24

Jos et ole kuullut Tanskan sisällissodasta, älä moiti koulun historianopetusta, sillä sota on olemassa vain tämän kirjan kansien välissä. Kirjailija on kehittänyt huiman asetelman, jossa kirjan nykyhetki on vuoden 2470 paikkeilla ja kyseistä sotaa muistelee siinä taistellut 475-vuotias kansalainen - tuohon aikaan varakkailla on mahdollisuus kantasoluhoitojen avulla pidentää elämäänsä rajattomasti.

Mutta sota osuu suurinpiirtein meidän nykyhetkeemme. Rikkaat ja köyhät ovat yhä erillisempiä, Tanska, Eurooppa ja laajemmin länsimaat alkavat laahautua globaalin talouden jälkijunassa eivätkä ihmiset selviä asuntolainoistaan ja elinkustannuksistaan, köyhtyvä enemmistö on tyytymätöntä ja alkaa kapinoida... Kuulostaa karmaisevan todelliselta ja suomalaiselle eläytymiskelpoiselta. Kun mukaan otetaan vielä suurten ikäluokkien eläköityminen ja Kiinan talousmahdin nousu, alkaa tuntua siltä kuin uutisia lukisi.

"Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan. Mutta ne vanhat ihmiset, jotka muistivat toisen maailmansodan, olivat sisällissotien alkaessa jo kuolleet, eivätkä heidän kokemuksensa merkinneet enää mitään. Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotakin uutta?"

Ovatko pohjoismainen hyvinvointivaltio ja länsimainen kilpailukyky tiensä päässä? Tanskassa uskottiin, että heidän tuotteensa olivat kaikkein laadukkaimpia, vaikkei tuotanto ollut halvinta eikä nopeinta, ei edes osaavinta. Tuokin kuulostaa tutulta suomalaisessa puheessa.

"...eli käsitys, että laadussa, innovaatiossa ja yhteistyössä me olimme parhaita. Valitettavasti se ei pitänyt paikkaansa. Kiinalaiset arkkitehdit ansaitsivat enemmän kuin tanskalaiset, ja kun he voittivat suuret sopimukset, se ei johtunut siitä, että olivat halvempia, vaan päinvastoin he olivat paljon parempia ja taitavampia kuin tanskalaiset kollegansa. Me luulimme itseämme myös innovatiivisiksi, mutta todellisuudessa Tanska ja Eurooppa olivat täynnä vanhoja ihmisiä, ja innovaatiot syntyvät nuoruuden uskalluksesta ja energiasta."

"Nyt köyhiä raukkoja olimme me, ja muun maailman hyväosaiset katsoivat meitä myötätuntoisesti iltaisin televisiosta."

Mutta ei kirja pelkkä talousdystopia ole. Se sisältää myös hämmästyttäviä tulevaisuuden ilmiöitä, kuten sen, että koirista on tullut ihmisenkaltaisia olentoja, jotka osaavat puhua ja jopa lukea. Irvaileeko kirjailija tällä nykyistä koirainnostuksen ylenmääräisyyttä vai viitanneeko siihen, ettei ihminen ole välttämättä ainoa ns. älykäs laji? Kertojan paras ystävä on hänen koiransa Geoff, jonka kanssa hän käy syvällisiä keskusteluja. Hulvatonta!

Ja ihmisen ikuinen elämä: tuoko se onnen? Ainakin kertoja on tyytyväinen. Heitä "vanhoja" on kourallinen - riittävän rikkaita - ja he viettävät mukavaa elämää seksiorgioineen, matkusteluineen ja viilennettyine valkoviineineen. Heitä tuskastuttaa "tavallisten" seura. Samat puheenaiheet eivät vain enää kiinnosta useamman sadan vuoden jälkeen, kuten voi hyvin kuvitella! Siksi he keskittyvät harrastuksiinsa, kuten äärikulinarismiin (veikeilyä ruokahifistelylle tai yleensä ääri-ismeille?) ja rakastavat tarinoita, joita kertovat toisilleen ja joita kirjaan on ripoteltu lukijan iloksi. Yksi mainioimmista on kertomus tomaatin näkökulmasta, enpä muista moista ikinä ennen lukeneeni (vaikka Eeva Kilpi kysyi kuminalta, miten tämä päätti olla mauste, vastausta ei saatu).

Kirjailija menee vielä pidemmälle ja väläyttää yhteiskuntaa kriisien jälkeen. Mitä kaikesta jää ja kenelle? Sodista - tällä viitataan myös muiden maiden vastaaviin sotiin kuin Tanskan - toipumiseen menee aikaa, sukupolvia, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Väkivalta ja seksi, nuo perusvietit, ovat väistämättä vahvasti läsnä, kun sotimisesta ja selviytymisestä puhutaan. Jos ihmiset eivät välttämättä viisastu, he ehkä kuitenkin muuttuvat vuosisatojen mittaan, tuntuu kirjailija vihjaavan. Esimerkiksi takaisin eläimellisempään suuntaan? Toisaalta:

"Taide ja kulttuuri ovat jokaisen maan paras pitkän tähtäyksen kasvustrategia: ilman niitä kaikki katoaa ajan myötä."

Kerrankin on paikallaan adjektiivi huikea kirjan yhteydessä: nautin lukemisesta suuresti, sen tosikytkyjen, mielikuvituksen ja yllättävyyden vuoksi. Ja karmean mustan huumorin. Ajatteluttava ja viihdyttävä! Kirjallisesti ei niin huikea; kirjailijan tapa toistaa asioita on hieman hankala - sen huomaa, kun alkaa etsiä postaukseen sopivia sitaatteja, muttei tyyli, joka on enemmän jutustelumainen kuin hiottu timatti, lukiessa haitannut. Ajattelu avartui ehkä hiukan!

Näin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2019: valitettavasti en tuntenut kirjaa vielä silloin, olisin muuten rynnännyt kiittelemään. Kiinnostuneita kyllä riitti hänen ympärillään mukavasti muutenkin.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24. (Den Danske Borgerkrig 2018–24). Aula&Co 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Perttu Lämsä.

Kenelle: Älyllisen viihteen ystäville, tarinoiden rakastajille, hyvinvointivaltion tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky, sanoo Tuijata. Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen, sanoo Anun ihmeelliset matkat -blogi ja mainitsee tekijän olevan myös hyvin perehtynyt sisällissodan logiikkaan.