Kirjan laatineet tutkijat sanovat kantavansa huolta siitä, että suoritteiden mittaaminen ja tehokkuuden arviointi ovat syrjäyttämässä ihmisen arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksen. Heidän mukaansa yhteisöllisyys on ihmisyyden perusta, ja tutkimuksessa avataan näkökulmaa, että ihmiset eivät kuitenkaan ole niin irrallaan toisistaan kuin usein annetaan ymmärtää.
Järkeenkäypää ja tärkeä, ajankohtainen aihe monin tavoin. Perustelen: mielenterveysongelmien määrä on räjähtänyt etenkin nuorilla - ehkä myös havainnointi on tarkempaa ja haasteista puhutaan entistä enemmän, mutta ilmiö on todellinen ja näkyy yhteiskunnassa. Niin kouluissa kuin työelämässä koetaan osattomuutta, näkymättömäksi jäämistä, mikä aiheuttaa ongelmia ja negatiivista käyttäytymistä. Niin sanottujen pehmeiden arvojen unohtaminen näyttää siis vahvasti aiheuttavan ongelmia myös "kovalle" eli taloudelliselle, aikaansaavalle ja menestyvälle, bisneksessä sanottaisiin kilpailukykyiselle, puolelle.
Hienoa siis, että asiaa tutkitaan usealta kantilta. Kirja perustuu haastatteluaineistoon, joka kerättiin juuri ennen pandemiaa. Mikä on minusta onnenpotku tutkimuksen kannalta, näin poikkeusolot eivät vääristä kokemusta. Haastatelluilta kysyttiin, missä tilanteissa he ovat kokeneet arvokkuutta ja merkityksellisyyttä, ja päinvastoin: missä tilanteissa niitä on loukattu. Tutkijat ovat tulkinneet vastauksia kuvaamallaan metodilla ja esittävät johtopäätökset ja suosituksensa siitä, miten yhteiskunta ja ihmiset itse voivat edistää toistensa arvon tunnetta, mikä luo hyvää ja merkityksellistä elämää.
Johtopäätöksiä en toista tarkemmin, mutta yhteisöllisyys on ydintekijä. Nähdäänkö ihminen, onko hänellä sosiaalista paikkaa ja miten häntä kohdellaan, kokeeko hän olevansa osa jostain? Perustarpeiden tyydyttymisen lisäksi ne ovat seikkoja, jotka kiinnittävät ihmisen elämään, ajattelen tutkijoiden tavoin. He puhuvat elämänhorisontista, näkymästä, joka "antaa elämälle sekä ajallisen että sosiaalisen kehyksen... Ihminen kokee merkityksettömyyttä, jos mitään ei näy edessä eikä itseä voi oikein sijoittaa mihinkään kontekstiin." Näin se varmasti on. Horisontti muuttuu vuosien mittaan, mutta sellainen tarvitaan. "Asioiden kulun ennakointi mielikuvissa kuuluu keskeisenä osana jokaisen ihmisen arkeen." Entä jos horisontti häipyy näkyvistä tai se on itselle tai muille haitallinen?
Pienessä kirjassa on paljon painavaa asiaa ja tärkeitä näkökulmia, tässä ajassa. Myös toiveikkuutta ja hyviä signaaleja: tekijät kertovat muiden tutkijoiden näkemyksistä, joiden mukaan "tuulen suunta olisi kääntymässä" ja olisimme siirtymässä yksilökeskeisyydestä yhteisyyteen. Ainakin esimerkiksi Helsingin kouluissa tehdään paljon työtä osattomuuden tunteen vähentämiseksi, tiedän. Ehkä tuuli tosiaan on muuttumassa, ehkä ymmärrämme, että yhteisyys on ihmislajin ainoa ja ainutlaatuinen keino pärjätä. Toivoa sopii.
Kenelle: Päättäjille niin julkisella kuin yksityisellä puolella, kasvatuksen ja koulutuksen suunnittelijoille, kaikille ihmisläheistä työtä tekeville ja heidän esihenkilöilleen.
Muualla: Helsingin Uutiset kertoi aiheesta ja tutkimuksesta. Heli Antila kertoi tehneensä kirjasta neljän aanelosen verran muistiinpanoja. Kirja on saatavissa myös e-kirjana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti