Richard Adams: Ruohometsän kansa. Klassikkohaaste 18.

Todellinen klassikko, huomasin. Nimittäin kun kerroin joillekin tämän lukeneeni, reaktio oli aina sama: pyöristyvät silmät, nytkö vasta? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Jälleen kiittelen kirjabloggarien klassikkohaasteen ideaa, jonka ansiosta tähänkin kirjaan tutustuin. Tämä on jo 18. haastekerta, joten ainakin niin monta klassikkoa voin todistetusti sanoa lukeneeni (olen kyllä lukenut niitä ennen blogiaikoja ja salaa senkin aikana). Klassikot säilyvät taidokkuudellaan, koskettavuudellaan ja ajattomuudellaan lukijoiden suosiossa, ja Ruohometsän kansa sisältää vaaditut ominaisuudet. 

Kirja kertoo villikanien laumasta, joka joutuu etsimään uuden asuinpaikan. Kun ihminen uhkaa jyrätä kotikylän, vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa selvitä hengissä. Onko ajankohtaisempaa aihetta kuin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto, maapallon olosuhteiden muuttaminen osalle lajeista kestämättömäksi elää?

Adams ei mene ihan noin pitkälle, mutta lukijan ajatukset menevät, tässä ajassa. Kanien maailmaan kirjailija upottaa lukijan taitavasti ja samastuttavasti. Yhteisö muistuttaa ihmisten yhteiskuntaa: yksilöistä löytyvät sankarit, pelkurit, peesaajat, tukijat, hankalat, sitoutumattomat, uskolliset, tietämättömät ja muut tyyppiesimerkit, joihin niin ihmisiä kuin näköjään kaneja voi jaotella. 

Pähkinä on viisas, kertomuksen pääkani. Hänen toverillaan Viikalla on taito, johon Pähkinä on oppinut luottamaan: Viikka tuntee uhkaavat vaarat etukäteen. Se järkyttyy näystä, jossa yhteisölle käy kehnosti. "Pähkinä, kuuntele nyt mitä minä sanon. Usko jo, meidän päällämme ihan lähellä on jotain kamalaa ja meidän pitää lähteä pois." Pähkinä ei olisi halunnut uskoa Viikkaa, "mutta sitä pelotti olla uskomatta." Siksi hän kertoo näystä myös ylikaniinille, jota asia ei hetkauttanut. 

Siksi Pähkinä joutuu tekemään itse suuren päätöksen. Hän ja Viikka lähtisivät etsimään uutta asuinpaikkaa. He saavat houkuteltua mukaan pienen joukon kaneja, jotka joko hakevat jotain uutta tai vain haluavat seurata Pähkinää ja uskoa Viikan ennusteeseen. Tästä alkaa kirjanmittainen seikkailu, joka vie kanit hurjiin taisteluihin, täpäriin tilanteisiin, vaaroihin ja hienoihin onnistumisiin. Kun ajattelee kanien kokoa ja voimia, kovin suuria maailmanmatkaajia heistä ei sukeudu, mutta mittaluokassaan merkittäviä suoriutujia ja sankareita.

Liikuttavia, hauskoja ja pelottavia tilanteita matkalla syntyy. He muun muassa tutustuvat ällistyttävän sotilaallisesti organisoituun kaniyhteisöön, jota johtaa kenraali Ratamo. Ongelmaksi nousee paitsi hengenvaara Ratamon joukkojen taholta myös naaraiden puute uudessa, toivottavasti vakiintuvassa pakenevien kanien yhteisössä: kaikki mukaan lähteneet olivat koiraita. Miten taata yhteisön tasapaino ja jatkuvuus? Ratamon kylässä - tai armeijassa - naaraita on yli tarpeen. Huima idea houkutella naaraita mukaan johtaa erimielisyyksiin ja verisiin yhteenottoihin. Pähkinän tiimin taistelujohtaja Rautatammi kehottaa Pähkinää ottamaan järjen käpälään ja toteaa:

"Pähkinä, en olisi sen hetken tulevan jolloin joutuisin puhumaan sinua vastaan. Mutta minun on sanottava, että hankkeesi päättyy tuhoisasti. Tiedän kyllä, mitä sinulla on mielessä - laskelmoit, että kenraali Ratamolla ei ole Vatukan tai Viikan veroisia kaniineja. Siinä olet oikeassa - tuskin on. Mutta se ei muuta sitä, ettei kukaan voi viedä sieltä pois naarasjoukkoa."

Hurmaava tarina koskettaa ajankohtaisuudellaan, ikiaikaisuudellaan ja vetävyydellään. Se on seikkailu, kertomus ystävyydestä ja sitoutumisesta, sodasta, rauhasta ja sovittelusta, yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta, yhteisön voimasta ja persoonallisuuksista. Jopa lapsuuden traumojen, hallinnon ja hierarkioiden eri muotoja - autoritäärisestä demokratiaan - ja vammaisuuden teemoja käsitellään. Ja monia muita kanssakäymiseen vaikuttavia asioita. 

Oli surullista havaita kanien jatkuva pelko ja varuillaan olo, niin muiden lajien kuin kanssaeläjien uhkan vuoksi. Tarinassa on paljon taistelua ja väkivaltaa, etenkin loppupuolella, mitä ei ollut mukava lukea. Mutta tajusin, että näin lajit, myös ihmiset, toimivat. Varomme, varaudumme, hyökkäämme ja puolustamme, koska siihen löytyy aina hyvä syy. Miten järjetöntä, oman lajin kesken. 

Kirjailija tuo hienosti esiin kaniuden olemusta, joka on toinen kuin ihmisen. Se näkyy heidän toiminnassaan hykerryttävästi koko kirjassa, mutta muutamia eroja on myös kirjoitettu auki: 

"Kaniinit ovat ihmistä paljon herkempiä tajuamaan oman itsensä ohella kokonaisuuden." "Kaniineilla on omat tapansa ja muodollisuutensa, mutta ihmismittapuilla ne eivät kestä kauan ja niitä on vähän." 

Ymmärrän, ettei kirja ole luontokirja tai eläinopas. Se on silti niin ovelasti laadittu, että katson eri silmällä kaneja ja mietin, että olisi hyvä, jos katsoisimme kaikkia lajeja niiden lähtökohdista, osana luontoa ja maailmaa, jossa ihmislajinkin tulisi pärjätä. Nykyisin ei niin valitettavasti tapahdu, ja se on vakava uhka meidän lajillemme, joka on täysin riippuvainen ympäristöstään, vaikkei halua sitä tunnustaa.

Kenelle: Ajattoman seikkailutarinan ystäville, uljaan kerronnan lumoa kaipaaville, luontokatoa ja lajien selviytymistä miettiville, eläinten ystäville, elämän perustotuuksien etsijöille.

Muualla: Kirjakaapin kummitus luki kirjan aiemmin klassikkohaasteessa ja sanoo tarinaan muodostuvan raastavaa jännitettä. Yöpöydän kirjat -blogisti sanoi kirjan aiheuttaneen sukupolvelleen traumoja. Opettajien Lukufiilis sanoi kirjan olevan sellainen, jonka jokaisen tulisi lukea.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (Watership Down). WSOY 1975. Suomennos Kersti Juva. 

Luin kirjasta vuoden 2018 pehmeäkantisen painoksen kirjastolainana. Elokuva- tai tv-versioita en ole katsonut. 

Kirjablogien klassikkohaaste 18. Haasteen vetäjä: Ankin kirjablogi.

Haastekuva Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.