Anni Kytömäki: Kivitasku

Kun kysytään, mikä kirja jokaisen suomalaisen pitäisi lukea, minulla on vakiovastaus: Anni Kytömäen Kultarinta. Nyt vastaus on muutettava muotoon: Anni Kytömäen kirjat. Niin hieno on kirjailijan toinenkin kirja. Jota hän itse asiassa kirjoitti kuulemma jo Kultarinnan kanssa limittäin, mutta toinen kiri lopulta edelle julkaisussa.

Kivitasku kulkee pääosin kahdessa ajassa: 1800-luvulla ja nykyaikana. Vaikka se alkaa vuodesta 1949, nuoresta Helenasta, jonka yhteys tarinaan on olennaisen kiinteä, kuten saamme huomata. Omana aikanamme tutustumme Vekaan, jota kiehtovat uhripaikat ja kyläkukkulat: hän haluaa kurkistella menneeseen.

"Sonjaa niiden [historiallisten paikkojen] lumovoima ei kiinnostanut. Hän näki tulevaisuudessa sen, mitä minä lyhyiksi hetkiksi tavoitin menneisyyden verhon raosta. Hän näkee yhä, miten voisimme kääntää selän maailmalle joka on lokeroitu valmiiksi ja kaluttu loppuun."

Veka muuttaa sukunsa vanhalle mökille, Louhurantaan, joka sijaitsee jossain Järvi-Suomessa, Lappeenrannasta pohjoiseen. Maisema tulee lukijalle tutuksi kerronnan myötä. Veka ei halua mukaansa Sonjaa, mutta sisko Pike tulee käymään vastasyntyneen vauvansa Möykyn kanssa. Ja onhan naapurissa Olli, joka auttaa monessa asiassa. Täysin erakoitumaan Veka ei pääse, vaikka ehkä niin toivoi.

Mutta mitä tapahtui sataviisikymmentä vuotta aiemmin? Siitä kertoo Sergei, venäläinen sotavanki, joka on määrätty pakkotyöhön samoihin rantamaisemiin, joissa Veka majailee nyt. Vanki tutustuu Maariaan, joka taitaa parannuksen ja verenseisautuksen ja osaa ulkoa 10 000 säettä kansanrunoja. Paikalle osunut kansanperinteen tutkija Lagerqvist on syystäkin häikäistynyt!

Maarian tytär Katinka hoitaa Sergein vammoja, jotka tämä saa kivilouhostöissä. Alueella on yksi maailmassa harvinaisista pallokiviesiintymistä, ja pietarilainen ruhtinas Lobanov on tilannut palatsiinsa sitä rakennusaineeksi. Kallionlouhinta ilman koneita on äärettömän raskasta työtä, vangeille sopivaa siis. Sergei ehtii tehdä paljon muutakin: hän on rakentamassa muun muassa Saimaan kanavaa. Mies tutustuu Katinkaan hyvin, tyttö opastaa hänelle paikallisia tapoja.

"Katinka unohtaa Honka-Antin taikauskon ja alkaa kysellä, montako kanavaa Pietarissa on, korkeitako palatsit ovat, onko totta että pääkaupungin ja Moskovan rikkaissa taloissa raihnaat vanhukset hilataan yläkerroksiin nostolaitteella. Juttelemme ja nauramme, ja silti tunnen oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan tytön seurassa. Lapsi ja hänen kylänsä elävät menneisyydessä, johon en ole milloinkaan tutustunut. He käyttävät rautaa padoissa, aseissa, viikatteissa ja sirpeissä, mutta maata he eivät ole tohtineet sillä kääntää. Niin syvää primitiivisyyttä Sergei ei ikinä kohdannut."

Veka ja Pike saavat selville äitinsä menneisyydestä kuohuttavan asian. Myös esiäidit ovat vahvasti läsnä tarinassa, jossa historia ja nykyisyys yhdistyvät kiehtovalla ja mielikuvitusta lennättävällä tavalla. Ja luonto, se todella elää ja hengittää, ja on - Kultarinnan tavoin - yksi tärkeä tekijä, jopa päähahmo, tarinan alusta loppuun.

"Astun kivikosta muinaisjärveen, laskeudun vapisevin jaloin kohti pohjaa ja tunkeuden leppien välistä jäälle. Näkymätön vesi hulmuaa ympärillä, mutta ilma on kevyttä ja auringon kuorimalla jäällä vaivatonta kulkea. Valo pirskoo kiteistä, joten kävelen kotiin päin silmät kiinni. Oikealla puolellani metsä kohisee maininkeja, ne pitävät minut reitillä."

Kirja sisältää niin paljon yksityiskohtia ja alatarinoita, että nettihaku viuhui sitä lukiessa, kun etsin lisätietoa milloin kansanperinteesta, milloin kivilaaduista tai historiasta. Lobanovin palatsi seisoo edelleen Nevan rannalla Pietarin keskustassa, Iisakinkirkon tuntumassa, ja toimii nykyisin hotellina: sisäkuvia en siitä onnistunut löytämään. Mutta omin silmin näin pallokiveä Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Piispa Råberghin ja hänen perheensä hautakivi on tuotu Porvoon tienoilta. Aika hurjan näköistä, kuten Sergei sanoo: he katsoivat kalliota, ja kallio katsoi takaisin.

Ajassa matkaaminen kiehtoo minua aina, ja todellisissa tapahtumissa ja paikoissa (vaikka fiktiona) matkaaminen vielä enemmän. Menneiden sukupolvien vaiheet ovat salattuja, ja niiden vaikutus tähän päivään on kiihdyttävää ajateltavaa. Eivät Veka ja Pikekään tiedä läheskään kaikkea sitä, mitä lukija saa selville. Kivitasku rönsyää paitsi yhden suvun nimetyt sukupolvet myös niiden yli, ulottaa kosketuksensa tuhansien vuosien taakse ajassa, paikassa vielä kauemmaksi: jonnekin, mitä ihmissilmä ei voi nähdä.

Lumoava, kiehtova, runsas ja viisas tarina, joka on kirjoitettu Kytömäen mestarillisella kielellä: se on luontevaa, kuvailevaa, täsmällistä ja kaunista. Kaikkea ei selitetä, vaan lukija saa oivaltaa itse. Jo kirjan nimi aukeaa tarinassa moneen suuntaan. Kielen lisäksi sisällön runsaus hemmottelee, palasten loksahtelu paikoilleen palkitsee lukijaa. Vuoden tähän asti hienoin lukukokemus: vaikea uskoa, että ylittäjää löytyy.

Kenelle: Runsaiden romaanien ystäville, suomen kielen rakastajille, historiasta tai luonnosta kiinnostuneille, esiäitejään miettiville, suomalaisuuteen tutustuville, oivalluksia etsiville.

Muualla: Vihdoin pääsen katsomaan muiden juttuja! Näyttävät aika hullaantuneilta. Linkkaan esimerkiksi Kirsin kirjanurkan, Täällä toisen tähden alla -blogin ja Tuijatan arvion.

Anni Kytömäki: Kivitasku. Gummerus 2017. Kansi: Jenni Noponen.

Helmet-haasteessa 2017 täppään kohdan 5: kirjassa liikutaan luonnossa. Käy myös kohtiin 2 kirjablogeissa kehuttu, 20 vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26 sukutarina, 28 kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (koska tämä on Annin toinen kirja), 34 kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 39 kertoo ikääntymisestä, 45 suomalaisesta naisesta kertova kirja, 47 täyttää kahden haastekohdan kriteerit ja 49 vuoden 2017 uutuuskirja. Ja ehkä pariin muuhunkin, lukijan mukaan.