Tuntemattoman miehen elämä

Liikutaan vaihteeksi itänaapurissa, pikaisen Pietarin-työmatkani kunniaksi. Venäläinen kirjailija Ivan Šutov on asunut Pariisissa jo parikymmentä vuotta. Kadotetun rakkauden - naisen, mutta myös maan - muisto saa hänet palaamaan Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Hän katselee ällistyneenä kotimaataan.

Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Ja kaikki on muuttunut. Metamorfoosin suunta näyttää hänestä ilmiselvältä. Venäjä yrittää pyyhkiä pois ne vuosikymmenet, jotka ovat erottaneet sitä kohtalostaan: useat Vladin kirjoista puhuvat venäläisestä kohtalosta, jonka toteutumisen onneton neuvostokausi esti. Kauniista virrasta, jonka joukkomurhien, älyllisen orjuuden ja pelon liete saastutti.

Hän tapaa entisen tyttöystävänsä, mutta merkittävämmäksi osoittautuu sattuman järjestämä tapaaminen tuntemattoman vanhan miehen, Volskin, kanssa. Vanhusta luullaan kuuromykäksi, mutta Šutov huomaa, ettei hänen puhekyvyssään ole vikaa. Volski kertoo Šutoville oman tarinansa sodanaikaisesta Leningradista.
Hitler yritti hävittää kaupungin, ja piiritys ja sen jälkeinen aika oli veristä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja kylmyyteen - tai viimeistään Stalinin kuolemanleireillä ja pakkotöissä. Julmuudet hiljentävät lukijan, nälkäkuolema konkretisoituu. Ja kaiken keskellä, rakkaustarina.

Sodan päättyminenkään ei parantanut rakastavan parin olosuhteita pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa he asuivat Luga-joen rannalla, ja tämä aika siintää muistelijan mielessä hänen loppuelämänsä. Siellä he olivat onnellisia, jopa niin onnellisia, että pystyivät auttamaan köyhiä lapsia, vaikka olivat itsekin osattomia.

Stalinin vainot eivät jättäneet heitä rauhaan. Lopulta rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, toinen vankileirille, josta ei ollut toivoa selviytyä, toinen hengissä kuin ihmeen kaupalla, monen raskaan vaiheen kautta. 

Ja hän tunsi huulillaan syntyvän äänen, joka kohoaisi sinne asti missä Mila oli. Hänen keuhkonsa paisuivat. Mutta huudon sijasta kuului vain pitkä janon kuivattama kähinä. Tappajan janon, joka johtui siitä, ettei hän pystynyt sanoilla herättämään henkiin rakastamaansa naista.

Volski teki, minkä pystyi: hän jatkoi lasten auttamista. Hyvänä laulajana ja muusikkona hän opetti orpokodissa musiikkia, jonka avulla vammaiset lapset saivat elämänhalua ja kuntoutusta. Hänestä tuli suorastaan kuuluisa alallaan, meni naimisiinkin ja vietti loppuelämänsä tavanomaisemmin.

Teksti on venäläiseen tapaan koristeellista kuin verhojen kultatupsut. Tyyli luo hätkähdyttävän vastakohdan karmealle aiheelle, josta ei ruumiita puutu. Tämä lienee juuri sitä venäläisyyttä, arjen koreuden ja kurjuuden yhdistäminen. Melankoliaa unohtamatta.
  

Vaikka suurin osa kirjasta on Volskin ja maan historiaa (tosin ei niin kaukaista kuin luulisi), myös nykyaika on läsnä Šutovin myötä. Kirjoittaja mainitsee monia ilmiöitä, brändeistä tosi-tv:hen. Myös hienoisella sarkasmilla, kuten antamalla henkilönsä tuskailla nykykirjallisuutta tai kommentoida ranskalaisuutta. Nykyajan ja menneen yhdistäminen on kuitenkin vaikeaa, kun kyseessä on selvästi kaksi niin erillistä tarinaa. Menneen kuvaus söi nykyajan vaikuttavuudellaan. Makine on kuitenkin viisas kirjoittaja, jolla on paljon sanottavaa, ja sitä aion lukea lisää.

Blogeissa kirjan ovat lukeneet myös anni M. ja Zephyr.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY 2010. Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs.