Hevosvarkaat

Per Pettersonin Kirotun ajan katoava virta teki suuren vaikutuksen eikä Hevosvarkaat jää huonommalle. Samoja teemoja: eri aikatasoja, joissa poika/mies kertaa elämänsä tärkeitä asioita. Nyt jo vanha Trond muistelee mökillään pienessä norjalaiskylässä lapsuuttaan, etenkin isäänsä. Muistot ovat antoisia mutta myös kipeitä. Vaikka Trondille on opetettu, että ihminen valitsee itse, milloin tekee kipeää, eivät kaikki haavat parannu koskaan.

Trond on monella tavoin hyvin erilainen ihminen kuin isänsä oli, mutta silti hän vaikuttaa toistavan joitakin isänsä käyttäytymismalleja, huomaamattaan. Emme saa kuulla hänen tyttäriensä tai entisten vaimojensa kertomusta, mutta paljon voi päätellä.

Erittäin intensiivistä tekstiä, jota lukiessa tekee mieli pidätellä hengitystä. Lauseet ovat painavia, tärkeitä, mietittyjä, yllättäviä ja olennaisia – turhia täytelauseita ei ole – mutta silti lukeminen ei tunnu raskaalta, vaikka se on normaalia hitaampaa. Saman ilmiön huomasin jo aiemmin Pettersonia lukiessani.

Ajan vaihtelu ja rauhallinen, kaunis kerronta luo unenomaisen tunnun, johon lukija mielellään kietoutuu. Hieno kirja mestarilliselta kirjoittajalta, ei voi muuta sanoa. Kiitos siitä vinkanneille Katjalle ja Sannalle, myös Sara ja Valkoinen Kirahvi ovat lukeneet kirjan ja moni muu. Liityn tyytyväisten joukkoon.

Per Petterson: Hevosvarkaat. Otava 2009. Suomentanut Katriina Huttunen.

Kevätnäyttely

Kevätnäyttely sopii aiheena vuodenaikaan, hykerryttävä jälkimaku siitä jää, kuten ensimmäisistä kevään merkeistäkin. Kirja on pilke silmäkulmassa tehty Kafka-versiointi miehestä, jota syytetään syyttä suotta. Aivan tarkkaan ei selviä, mistä, mutta työ ja asema siinä uhkaavat mennä, ja niiden myötä omanarvontunto.

Gyula Fátray on koneinsinööri, joka joutuu peräpukamaleikkaukseen. ”Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana rauhassa kotona toipilaana.” Fátray hykertelee hyvää tuuriaan, mutta tilanne muuttuu. Miten voit todistaa olleesi sairaalassa etkä esimerkiksi yllyttämässä kollegoita kapinaan?

Tarina muistuttaa vanhoja venäläisiä kertomuksia tarkoituksellisen vanhahtavalla ja yksityiskohtia (etenkin henkilöitä ja heidän nimiään) rönsyävällä tyylillään. Kertoja puhuu ”sankaristamme”, tosin kertoja muuten jättää näyttämön muille, mutta katsantokanta ja käsittely on koko ajan hieman sivullinen, tilanteet sivullisen silmin nähty ja kuvattu.

Kansannousu tapahtui Unkarissa 1956, maailmansota oli vielä lähellä ja tulehtuneita välejä eri puolilla. Maan aiemmin vallanneita venäläisiä vastaan noustiin ja myös saksalaisia vihattiin. Pääkärki tarinassa on sosialismiin pakottamisen kurjat seuraukset: miten ihmiset vakoilevat toisiaan, kilpailevat ja ovat valmiita kääntämään takkinsa tuota pikaa, kun arvelevat tilanteen niin vaativan. Miten absurdissa maailmassa Neuvostoliiton valtaamissa maissa elettiin, pelon ja valheiden keskellä.

”Tämä järjestelmä tekaisee oikeusjuttuja, tuomitsee syyttömiä kuolemaan, kiduttaa, lähettää rangaistusleireille, karkottaa ihmisiä kodeistaan, erottelee ihmisiä syntyperän perusteella aivan niin kuin edellinenkin, mutta ei rotu- vaan luokkaperusteisesti.” Fátrayn hämmennys ja pelko tulevat kirjassa hyvin esiin, ja vaikka kirjan sävy on jopa hieman leikkisä, välillä lukija tajuaa kirkkaasti, ettei nyt puhuta leikistä.

Ihmisiä ei ihannoida, jos ei aatteitakaan. Kuten kirjailija sanoo: ”Puutteessa ja henkisessä kurjuudessa ei ole moraalia, ei ajattelua”.

Fátray itse tuntuu selväjärkisimmältä koko porukasta, hän on ehkä hyväntahtoinen hölmö, kuten hän itse arvelee, mutta sentään huomaa asioita, joita toiset eivät halua, osaa tai uskalla nähdä lainkaan. Ikävä puoli Fátrayn kannalta, sillä hän näkee myös vaimonsa tyhmyyden (”rajoittunut, sivistymätön, ilkeä, tyhmä nainen”) ja poikansa tahdottomuuden ja avuttomuuden, eikä pysty iloitsemaan perheestään.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjassa leijuu myönteinen henki ja tulevaisuudenusko, ja se antaa lukijalle historianäkemystä niin sodanjälkeiseen Eurooppaan kuin sosialistisen järjestelmän hurjiin yksityiskohtiin, kuten vaikka taide-elämän järjestelyihin, joista kirja sai nimensäkin Fátrayn vaimon ammatin kautta. Yllättävän antoisan pitkä jälkimaku tästä tosiaan jäi, vaikkei alussa lukiessa siltä tuntunut.

György Spiró: Kevätnäyttely. Avain 2012. Suomentanut Juhani Huotari.

Kaunis sydän

Romanttinen viihde ei kuulu terävimpään kärkeen omalla lukulistallani, mutta houkuttelee kuitenkin. Cecilia Samartiniin tutustuin blogien suosituksien perusteella, ja näköjään pidin Norasta ja Aliciasta (blogin hyöty muistin tukena on mahtava, taas todettava!) eikä Señor Peregrinokaan ollut hullumpi.

Mutta tämä viimeisimmässä mennään jo niin makean hötön puolelle, ettei pelkistyksen ja ruisleivän rakastaja sitä irvistelemättä niele. Kaunis sydän kertoo Anasta, joka pakenee lapsena El Salvadorista sodan jaloista ja on pyhimysmäisen hyvä ja rakastava ja levittää koko elämänsä ajan rakkauttaan ympäristöönsä sitä itse tiedostamatta ja muuttaa siinä sivussa muutaman ihmisen elämän kulkua, tietenkin paremmaksi. Puistattavaa, eikö? Kirja lienee paikallaan, jos halajaa romantiikkaa ja haikeita kyyneliä eikä epäuskottavuus tai henkilöiden karikatyyrimaisuus haittaa.

Kirjailijassa on kuitenkin puolensa: Samartinin kirjat kertovat
latinalaisamerikkalaisista, mikä tuo omaa eksotiikkaansa tarinoihin. Lievetekstin mukaan hän on siirtolaisten kanssa työskennellyt psykoterapeutti, mikä tuo kiinnostavaa katsantokulmaa henkilöihin. Hänellä on tunnistettava, persoonallinen tyyli ja hän osaa kyllä rakentaa vetävääkin tarinaa, eikä hän ole sortunut aina ilmeisimpiin ratkaisuihin. Paitsi että Kaunis sydän ei kyllä yllättänyt, ainakaan myönteisesti, höttöisimmät kohdat teki mieli hypätä yli ja taisin niin tehdäkin. Tämä ei tosiaan ollut minun teekuppini. Eivätkä Samartinin vahvuudet päässeet mielestäni tässä kirjassa oikeuksiinsa.

Mutta älkää pelkästään minua uskoko, vaan lukekaa kirja itse tai ainakin lisää arvioita, joita ovat tehneet muun muassa Susa ja Norkku.

Cecilia Samartin: Kaunis sydän. Bazar 2012. Suomentanut Tiina Sjelvgren.

Lasnamäen lunastaja

Mari Saat kirjoittaa raikkaasti aiheesta, joka ensi kuulemalta tuntuu tunkkaiselta: Tallinnan ankeassa betonilähiössä asuu yksinhuoltajaäiti, Natalja, joka joutuu myymään itseään maksaakseen tyttärensä Sofian hammashoidot.

Ei, itse tarina ei ole ankea, vaan valoisa, kaikesta huolimatta. Teini-ikäinen Sofia ei tietenkään tiedä äidin oikeaa ammattia, mutta panee merkille muutoksen tämän mielialassa tehtaalta saatujen potkujen ja uuden työn aloittamisen jälkeen. Sofia pyrkii auttamaan raha-asioissa lukemalla ystävättärensä isoäidille ääneen – ystävätär maksaa siitä hyvästä, ettei hänen itse tarvitse. Rahan valta ja yhteiskunnan eriarvoisuus näkyy hyvin ystävättärien rahankäytössä: toisella on hädin tuskin ruokaa, toinen taas ostelee huvikseen kaikenlaista. Raha ja ostaminen tai ostettavana oleminen ovatkin kirjan yksi pääteema.

Suomalaistyyppisestä vauraudesta he kaikki silti vain uneksivat. Natalja miettii, että suomalainen mies kumppanina voisi päästä vaikka ulkomaille! Lämpimiä tunteita on kuitenkin ilmassa lähempänäkin.

Kiinnostavaa oli huomata, miten venäläiset ja virolaiset pitävät keskenään tarkan eron, eikä toisen leirin kanssa liiallista kanssakäymistä ohkaista. Sofian mielestä ”virolaiset ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia…” (Suomalaiset olisivat varmaan enemmän tuota virolaistyyppiä, ainakin omasta mielestään. En kerro, mitä meistä Sofia arveli.) Sofia itse on virolainen, mutta hänen äitinsä on venäläinen, eikä Sofia sitä edes halua kaikille kertoa.

Sofia on fiksu tyttö, joka osaa toimia, kun on sen aika, ja pärjää varmasti maailmassa senkin jälkeen, kun kirjan kertoma lyhyt jakso heidän elämästään päättyy. Natalja on se ”sumeampi”, tunteikkaampi osapuoli, jolla on omat selviytymiskeinonsa. Äidin ja tyttären lisäksi kirjassa on hyvin vähän henkilöitä.

Tarina on keveä kosketus virolaisuuteen tänään ja nopea tutustuminen tähän pieneen perheeseen, jota teksti tarkastelee lämmöllä ja tarkasti, mutta ei mene liian lähelle. Mukavasti yllätyksellinen pieni tarina, joka kuplii hetken ja jättää miellyttävän mutta ei voimakkaan jälkimaun.

Ja kuten aina, katselin muiden arviota omani kirjoitettuani. Yllättävän paljon tätä olikin luettu: ensin löytyi Noora, sitten Jori ja Hanna.

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja. WSOY 2011. Suomentanut Tuula Friman.

Tätinä taipaleella

Santiago di Compostelan vaellusreitti kiehtoo minua: erilainen tapa lomailla ja viritellä oloa niin fyysisesti kuin henkisesti, jos niin haluaa. Reitin suosio on valtaisa, toissavuonna sitä kulki jo 230 000 toiveikasta taivaltajaa, joista vajaa tuhat suomalaisia. Vaikka vaelluksen alkuperä on uskonnollinen ja suuri osa edelleenkin lähtee taipaleelle jossain elämän käännekohdassa, ajatuksiaan selvittämään tai uutta alkua etsimään, motiivina voi yhtä hyvin olla luonto, kulttuuri tai kunnon kohentaminen.

Liisa Jäppinen ja Pirkko Vekkeli ovat kulkeneet reitin neljässä eri osassa, eri vuosina, ja kirjoittaneet matkapäiväkirjansa muidenkin luettavaksi. Kynä kulkee sujuvasti, eikä ihme: Liisa on entinen Eeva-lehden päätoimittaja, ja toimittajataustainen Pirkko on tuttu elämäkertakirjoittajana.

Ammattimaisuus näkyy kirjassa monin tavoin. Tarinan mukana lukija pääsee kotisohvallaan solahtamaan vaelluskenkiin ja matkalle mukaan. Raikkaan ensalada mixtan voi melkein maistaa, raikkaan vuoristoilman haistaa ja auringonpaahteen tuntea pölyisellä iholla - samoin kuin hikiset vaatteet tai jalkojen painon. Kerrotut asiat on valittu siten, että lukija saa niistä paljon tietoa ja hyvän käsityksen matkan kulusta. Kirja ei kuitenkaan ole varsinainen matkaopas – esimerkiksi tarkat kartat ja majoitusvaihtoehtojen listat puuttuvat – vaan matkapäiväkirja, joka sopii fiilistelyyn ja perustiedoiksi ennen matkaa sitä ehkä harkitseville tai nojatuolissa matkaileville.

Pelkkää auringonpaistetta matkanteko ei tietenkään ole, mutta mitään vakavaa reippaille rouville ei onneksi tapahtunut, lähinnä aikataulusekaannuksia ja kompasteluja. Suurin ansio sujuvuudesta on varmasti heidän omalla asenteellaan: kypsällä, rennolla otteella, jolla he ovat selättäneet uhkaavat hankaluudet. Turha vikistä ja valittaa, eikä riitelemään kannata ryhtyä. Espanjan kielen alkeiden taito auttoi myös.

Matkoilla ihaillaan keväistä luontoa ja tutustutaan historiaan, joka on joka puolella läsnä. Kirkkoja, raunioita, kivimuureja. Huikea perspektiivi – meillä vanhana pidetään jo sadan vuoden ikäistä rakennusta, kun Espanjassa vastaan saattaa tulla jäänteitä roomalaisten perustamasta kylästä kahden tuhannen vuoden takaa. Tuhansista otetuista kuvista muutamia on päätynyt kirjaan, samoin matkalaisten itse tekemiä piirustuksia.

Koska matkalaiset ovat jo hyvinkin täti-iässä, terveydestä huolehditaan hyvin. Matkaa tehdään sitä mukaa kun jaksetaan, eikä riskejä oteta. Käytetään taksia tai bussia, jos siltä tuntuu, hyvällä omallatunnolla, mitä pidin riemastuttavan fiksuna – moni on reitille myös jäänyt. Iän, anteeksi, elämänkokemuksen tuoma mukavuuden arvostaminen näkyy siten, että syödään usein ja hyvin ja yöpymispaikan valintaan kiinnitetään paljon huomiota. Yllättävää kyllä, Espanjan maaseudulla on kirjoittajien mukaan erinomaisia, monen tähden arvoisia yöpymis- ja ruokapaikkoja. Tähtiluokitus tai maine ei aina kerro totuutta.

Kirja on mukava sukellus Espanjan maisemiin, ja tarjosi mielikuvitusmatkan, tai itse asiassa neljä matkaa, jotka kannattaa lukea eri osissa, ettei ala puuduttaa – onhan matkat tehtykin monen vuoden aikana.

Liisa Jäppinen, Pirkko Vekkeli: Tätinä taipaleella. Helsinki-kirjat 2012.

Olin Hitlerin sihteeri

Onko pomosi psykopaatti -tyyppisiä testejä tai edes iltapäivälehtiä ei vielä ollut käytössä Saksassa 1930-luvulla, kun Christa Schroeder haki sihteerin paikkaa Münchenissä lehti-ilmoituksen perusteella. Hakijoita oli 87, ja hänet valittiin. Alkuun hän työskenteli SA-puolueen toimistossa, myöhemmin Hitlerin esikunnassa aina toisen maailmansodan loppuun asti.

Schroederilla oli kaupallinen koulutus, ja hän oli taitava pikakirjoittaja sekä ilmeisen täpäkkä tehtävissään, etenkin diplomatiakyvyiltään. Hitler adjutantteineen piti hänestä, mikä nosti hänet lähipiiriin, joka eli käytännössä muusta maailmasta eristettyä elämää vuosikausia. Johtajan korkea ja vaarallinen asema alkoi kansallissosialistisen puolueen nousun myötä näkyä ja tuntua myös sihteerin elämässä. Hän käväisi kihloissakin, mutta liitto ei kestänyt väistämättömiä Gestapon kuulusteluja. Sodan alettua 1939 työtahti tiivistyi entisestään, sihteerien piti olla koko ajan käytettävissä.

Politiikassa Hitleriä auttoivat valtakunnanjohtajat ja ministerit, arkityössä adjutantit ja sihteerit. Lisäksi oli joukko palvelijoita, jotka hoitivat käytännön asioita vaatehuollosta kuljetuksiin. Adjutantit hoitivat tärkeimmät asiat ja asiakirjat, sihteeri oli lähinnä puheiden puhtaaksikirjoittaja, joka ei tiennyt suunnitelmista päivää pidemmälle. Hän joutui usein mukaan työmatkoille, mutta ei saanut niistäkään tietoa etukäteen, vaan vasta lähtöhetkellä tuli käsky mennä kotiin pakkaamaan.

Hitler piti kaikkia varpaillaan. Hänen filosofiansa oli, ettei kenenkään tarvitse tietää yhtään enempää kuin kunkin työn suorittamiseksi on välttämätöntä. No, tällaista johtamista näkee vielä nykyäänkin. Salaisia asioita oli paljon, mikä tietysti vaikutti työilmapiiriin, sen tiedämme kaikki missä tahansa organisaatiossa työskennelleet. Kuten Schroeder sanoo: ”Salailu aiheutti aina levottomuutta, joka tarttui myös minuun.”

Alkupuolella kirjaa tuntuikin, ettei Hitler esimiehenä juuri eronnut kenestä tahansa korkean tason johtajasta. Kiireinen henkilö, joka ohi pyyhältäessään saattoi vaihtaa pari ystävällistä sanaa alaistensa kanssa. Kun sota eteni, lähipiiri tiivistyi, ja siitä tuli Hitlerille perheen korvike: hän vietti alaistensa kanssa jokailtaista teehetkeä, vaati kaikkia osallistumaan yhteisille illallisille, kertoili lapsuusmuistojaan ja nauratti yleisöään. Schroeder kertoo ihmetelleensä esimiehensä muistia ja tietomäärää: tämä oli intohimoinen lukija, joka muisti lukemansa ulkoa ja pystyi kuvailemaan vaikkapa Berliinin oopperatalon arkkitehtuurin yksityiskohtaisesti. Taidetta, tiedettä, tekniikkaa – kaikki kiinnosti häntä. Erikoisin piirre hänessä sihteerin kuvauksen mukaan oli puhekyky ja taito saada ihmiset puolelleen, vakuuttavuus jopa suggestioon asti.

Sodan edetessä huumori ja älyllinen ylivertaisuus alkoi kadota, ja Hitleristä tuli sulkeutunut ja umpimielinen. Esimiehen persoonaa ei sen enempää kirjassa arvioida kuin mitä sihteeri päivittäin näki. Myös sotatapahtumia kerrotaan kirjassa äärimmäisen niukasti, mikä on minusta hyvä ratkaisu: kannanottoja tai analyysia tässä ei ole tarkoitus tehdä, vaan kertoa yhden ihmisen kokemuksista, hänen näkökulmastaan, lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Uskon hyvin, ettei suljetussa ympäristössä ja suuren puhujan vaikutuspiirissä elänyt sihteeri todellakaan tiennyt johtajan todellisia tavoitteita eikä varmaan edes epäillyt tämän mielenterveyttä, ennen loppuaikoja. Julmuuksiinkaan ei viitata suoraan, vaan tähän tapaan: Schroder kertoo Hitler käyttäneen paljon sanoja armoton ja tunteeton ja sanoneen usein: ”Minulle on aivan yhdentekevää, mitä jälkipolvet ajattelevat menetelmistä, joita jouduin käyttämään.”

Sihteeri säilyi hengissä sodasta ja sen jälkeiseltä vankileiriltä ja eli vuoteen 1984 asti. Kuten elämäkerroissa usein, kirjan suurin anti ei ole tekstissä itsessään, vaan sen faktasisällössä. Joka oli tässä melko hätkähdyttävä ja tuo historiaa konkreettiseksi.

Aihe näyttää olevan jälleen ajankohtainen kirjallisesti: Eva Braunista on juuri ilmestynyt Otavan kirja, ja WSOY julkaisee syyskuussa unkarilaisen Vilmos Csaplárin kirjan Hitlerin tytär, joka yhdistää ”vallattomasti totta ja tarua”. Tytär ainakin on tarua – ainakin virallisen tiedon mukaan.

Christa Schroder: Olin Hitlerin sihteeri. Minerva 2011. Suomentaneet Elina Anttila, Jenni Kuvaja, Irina Maaskant ja Lotta Tuohimaa.

Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi

Tapahtuu onnettomuus: pieni poika jää myrskyssä kaatuvan puun alle ja vajoaa koomaan. Miten selviävät vanhemmat? Jatkuuko elämä? Kirjan teema on kiinnostava ja kauhistuttava. Toteutus jää vaisuksi.

Tekstissä rönsytään, kerrotaan yksityiskohtia asioista, jotka eivät liity itse tarinaan, vaikkapa naapureista tai aterian ruokalistasta. Too much information. Lisäksi tarinassa on puhuva hirvi. Ymmärrän, että pojan isä hakee näin kanavaa ajatuksilleen, joista pojan äidin kanssa ei voi keskustella, mutta tuntuu kovin keinotekoiselta. Ratkaisuja ei ole tuotu osaksi tarinaa riittävän vetävästi ja oivaltavasti, että lukija jaksaisi niistä innostua.

Tarkoitus lienee kuvata surullisen mielen sekavaa vaeltelua, mutta luettuna se tuntui yksinkertaisesti tylsältä. Pilkutus kirjassa on myös taiteellista, siinä oli säästelty. Katsottiinko taiteellisen vaikutelman ja vapaan ajatuksenjuoksun sitä vaativan vai onko oikolukijan taitamattomuutta, tätä ei voi lukija tietää.

Dialogit ovat junnaavia ja itseään toistelevia, kuten tietysti ihmisten puhe oikeasti on, mutta sama reaktio tässäkin, luettuna sitä ei oikein jaksa.

"Miten menee?" "Ei kovin hyvin." "Tahdotko jotain?" ”En. Tai tahdon, lasin vettä ehkä." ”Minä käyn hakemassa." Johan nousi. "Etkö tahdo mitään syötävää?" "Ei ole nälkä." "Näytät laihalta."

Tähän tapaan. Tehokeino, joka ei tähän lukijaan tehonnut, ja luin kirjan loppuosan hyvin kursorisesti. Åke Edwardson on rikoskirjailijana saanut tunnustusta, itse en ole tutustunut kirjailijaan aiemmin ja taitaa toistaiseksi tähän jäädäkin.

Åke Edwardson: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi. Johnny Kniga 2012. Suomentanut Jaana Nikula.