Hietakehto

Kesäkallion huvilalla Kuopion kupeessa Kallaveden rannalla viettää kesää 1943 suuri joukko sodan enemmän tai vähemmän kolhimia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. On sotaorpoja, sotaleskiä ja muuten vain yksinäisiä; uusperheitä, isäntiä, emäntiä, palvelijoita ja sukulaisia. Jokaisen elämän sota on kuitenkin mullistanut, jollain tavalla.

Sirpa Kähkönen kuvaa äärettömän kauniisti tuon ajan henkeä ja henkilöitä. Kaunis ei tarkoita kaunistelua, vaan hän saa tapahtumat tuntumaan tosilta, niin että lukija uppoutuu kirjan maailmaan täysin, kaikin aistein. Kesän lämpö, värit, tuoksut ja maut ovat vahvoja, kuten myös tunteet. Sotaa ei kuvata, mutta se on vahvasti läsnä, mustanpuhuvana varjona. Menetykset, pelko, muutokset - kaikki. Mutta myös arkiset ilot ja sen tajuaminen, että tässä hetkessä on kaikki, koska tulevasta ei voi tietää.

Orpo Juho-poika on Kelon pariskunnan kasvatettavana, ja hän on oikeastaan kirjan päähenkilö. Juho on sitkeä ja viisas poika, vähän yksioikoinen äijämäiseen tapaan, liikuttava lapsen mielikuvituksineen ja leikkeineen, joissa on jo aavistus tulevasta miehestä. Juhoon ei voi olla rakastumatta. Charlotte, Saaralotta, on toinen keskeinen henkilö, myös ilman vanhempia kasvava lapsi, jonka Juho kelpuuttaa leikkikaveriksi moneen kekseliääseen puuhaan, kuten saaren oman lehden tekemiseen.

Huvilan omistajapari Kelo isännöi ssekalaista seurakuntaa - tai paremminkin emännöi, sillä Selma Kelo on se, joka määrää ja joka ahertaa. Naisten työ on suuressa roolissa kirjassa, lasten lisäksi, vaikka mukana vilahtaa muutama mieskin. Tämä oli ensimmäinen Kähköseni, joten alussa oli vaikea hahmottaa, miten ihmiset liittyvät tarinaan ja toisiinsa, kun uusia nimiä putkahtaa mukaan vähän väliä. Kuopio-sarjan aiemmat viisi kirjaa lukeneet saavat varmasti enemmän irti, mutta toimi se näinkin, kun alun ihmistulva rauhoittui. Uteliaisuus sarjaa kohtaan heräsi ainakin tehokkaasti!

Olen lapsena vieraillut paljon Kuopiossa sukulaisissa ja käynyt siellä kaupunkiasioilla, lähikunnassa asuneena. Nostalgisia väristyksiä en kirjasta silti saanut, kaupunki ei ollut niin läheinen, mutta kuitenkin elämänpiiri ja maisema tuntui tutulta, ja oli hauska bongata tuttuja paikannimiä, Säyneensalot ja Ritoniemen hiekat.

Juhosta ja Charlottesta muistin äkkiä katsomani mustavalkoiset dokumenttifilmit samoilta ajoilta, tosin Helsingistä. Ne särkevät sydäntä. Yhdessä lapset laskevat kelkalla mäkeä Kaivopuistossa, vakavina, hiljaisina. Alas lasku - ylös kipuaminen - taas alas, ilmeen juuri värähtämättä. Sota on jättänyt syvät jäljet, niin etteivät he osaa edes hymyillä, saati hihkua, kelkankaan kyydissä. Hietakehdon lapsissa on sitä samaa vakavuutta, varuillaan oloa.

Kähkösen teksti on upeaa. Se ei jumitu yksityiskohtiin tai ankeaan inhorealismiin, mutta luo täyden ja todellisen maailman lukijan silmien eteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, todella näin tapahtumat mielessäni.

Historia harvoin aukeaa näin koskettavasti. Kirjassa oli vain yksi vika: se loppui ihan kesken - olisin niin kovasti halunnut tietää, miten kävi Juholle, Charlottalle, Marille, Arville ja pienelle Mikaelalle. Vaikka oikeastaan tiedän sen hyvin: heistä tuli meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme, ja jäljet johtavat tälle tuolille, näihin käsiin, jotka naputtavat tätä näppäimistöä.

Hietakehdon ovat lukeneet monet, myös Juholle sydämensä menettänyt Salla, ja Kirsi, joka tuntee sarjan läpikotaisin ja odottaa kärsimättömänä jatkoa.

Kirja on osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava 2012.

Tasapainoilua

Nappasin kaupan hyllystä ohimennen pokkarin, joka kansiensa perusteella vaikutti hauskalta: viihdehömppää, tapahtumapaikkana joogasali. Virkistävän erilainen ympäristö, mutta aihe on sama kuin viihdekirjoissa yleensä: suhteet, naisten pärjääminen ja ystävyys, ketkut ja ihanat miehet.

Perjantai-iltaan sopiva tarina joogakoulua vetävästää Leestä, hänen miehestään Alainista ja ystävättäristä, kuten Graciela ja Katherine. Koska kaikki tapahtuu Los Angelesissa, siinä on jo glamouria sinänsä, ja kirjoittaja lyö lisää löylyä sijoittamalla mukaan muutamia keksittyjä julkkiksia ja oikeitakin tähtiä, jopa itse Beoyncé vilahtaa juonessa.

Joogaympäristö on hyvä veto kirjoittajalta, onhan harrastus äärettömän suosittu, joten moni tuntee ainakin alkeet niin, että voi eläytyä tarinaan. Mutta on siihen ripoteltu muutakin, kaikenlaisia ajankohtaisia ilmiöitä aina sähköautoista Netflixiin, ketjumarkkinointiin ja pienten yritysten katoamiseen.

Ihmisiin kuitenkin keskitytään, heidän ongelmiinsa ja suhteisiinsa, aikuisten kesken, lapsista ei juuri puhuta. On pomottavaa äitiä, pettävää puolisoa, huumehörhöilevää ystävää. Iso teema ovat riippuvuudet, joille irvaillaan hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti: L.A:ssa voi olla vieroituksessa vaikkapa homeopaattisista lääkkeistä. Yksi ei pääse eroon tötsyistä, toinen viinasta, kolmas seksi- tai lääkekoukusta, neljäs luontaistuotteista. 

Ehkä kirjailija tarkoittaakin sanoa, että jooga on vaaraton riippuvuus, jos jokin pitää olla. Tai sitten hän vain ironisoi sen suosiota, koska harrastajat ovat liikkeellä niin monin eri motiivein, eivätkä ne aina ole ihan joogaopin mukaisia, terveempään ja henkisempään elämään tähtääviä.

Mutta hyvä joogamainos tämä on - alkoi tehdä mieli takaisin salille, kun olen itsekin käynyt joitakin vuosia aikoinaan - ja nopea, viihdyttävä ja hauskakin luettava, ei tuota yllätyksiä, mutta ei myöskään myötähäpeää, joten jos on tarve aivolepoon, tämä sopii siihen muutamaksi hetkeksi.

Pokkari on ilmestynyt aiemmin Tammelta, mutta kuuluu nyt Bonnierin Bon-pokkarisarjaan ja saa lisäplussan siitä, että kirjan takasivulla on lainattu blogiarviota, Sanojen jano -blogista.

Rain Mitchell: Tasapainoilua - Joogasalin naiset 1, Tammi 2012. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Saramagolla on aina paljon sanottavaa. Niin paljon, että kesken hyvän ajatuksenjuoksun ei virkkeitä turhaan malta katkaista, joten niistä tulee jopa sivun mittaisia. Kirjaa ei siten kannata lukea aivan pienissä pätkissä, jotta pääsee kirjailijan tyyliin ja Ricardo Reisin ajatuskulkuun sisälle - ei mikään työmatkakirja tiiliskivimäisyytensäkään, 539 sivua, vuoksi. Mutta kun mukaan jaksaa lähteä, tuumailuja on hauska seurailla.

Ricardo Reis on asunut Brasiliassa pitkään, mutta muuttaa takaisin Portugaliin. Aikakausi on ennen toista maailmansotaa, Hitler on jo Saksan johtaja ja Mussolini Italian, julmuuksista ei vielä tiedetä, mutta muutoksia Euroopassa on tapahtumassa. Reis ottaa alkuun huoneen hotellista ja verkkaiseen tahtiin asettuu taloksi, tutustuu uusvanhaan kotimaahansa.

Hän on sivistynyt ja lukenut mies.

"Ihmisen tulee lukea kaikenlaista, joko vähän tai sen minkä pystyy; enempää häneltä ei vaadita, koska elämä on lyhyt ja maailma täynnä sanoja. Lukijan pitäisi aloittaa niistä kirjoista jotka eivät saisi jäädä lukematta keneltäkään, oppikirjoista, niin kuin niitä yleensä kutsutaan, ikään kuin kaikki kirjat eivät olisi oppikirjoja, ja niiden lista vaihtelee sen mukaan mistä tiedon lähteestä juo ja millainen auktoriteetti valvoo sen juoksua, Ricardo Reisin, jesuiittojen oppilaan, tapaus antaa meille jonkinlaisen käsityksen asiasta, vaikka menneen ajan ja nykyajan opettajat eroavat toisistaan melkoisesti."

Reis tunsi hyvin Fernando Pessoan, juuri kuolleen portugalilaisen runoilijan - niin hyvin, että alkoi tapailla tätä edelleenkin, jopa sanoo kuoleman olleen muuttonsa syy. Wikipedia kertoo Reisin olleen yksi Pessoan heteronyymi; Saramagon maailmassa elävät, kuolleet ja keksityt henkilöt ovat yhtä tosia. Tässä tapauksessa osin samojakin.

Kuolemasta tietysti keskustellaan, mutta ehtii Reis muutakin. Hän vikittelee hotellin siivoojan, Lídian, ja rakastuu erääseen hotellin asukkaaseen, rampaan Marcendaan. Onnetonta kyllä, Lídia on miehen puolesta valmis mihin vain, mutta Marcendaa kiinnostavat muut asiat Reisiä enemmän.

Politiikka Portugalissa ja lähimaissa mietityttävät. Reisin pitkiä mietteitä on välillä puuduttavaa lukea, ja tarkkaavaisuuteni alkoi hervota loppupuolella, tunnustan. Helmiä teksti silti tarjoaa, herkullisia ajatuksia ja pieniä tarinoita, jos ne malttaa tekstistä etsiä. Vaatii kiireetöntä lukuaikaa ja keskittymistä, ja loppuosassa olisin kaivannut ajatukseenvirtaan jonkinlaista tiiviyttä, joko tekstiin tai omaan lukemiseeni, jotta kokonaisuus olisi hahmottunut selvemmin. Nyt Reisin tarinasta jäi hieman hajanainen kuva. Lopuksi mies kulkee hautausmaalle, enkä malta olla lainaamatta Pessoan sitaattia, jolla kirja alkaa:

"Jos minulle sanotaan, ettei ole mitään mieltä puhua näin ihmisestä, jota ei ole koskaan edes ollut, vastaan, ettei minulla ole todisteita siitäkään, että Lissabon olisi joskus ollut olemassa, tai minä, joka kirjoitan tätä, tai mikään muukaan missään."

Kirja on Saramagon tuotannnon alkupäästä, suomennettu viime vuonna. Perusteellinen kirjan ja kirjailijan esittely Riitta Vaismaalta Maailmankirjoissa. Saramagon tyyli on hyvin tunnistettava jo Ricardo Reisissä, mutta pidin tästä vähemmän kuin Elefantin matkasta, joka on selkeämpi ja valoisampi, helpompi järkäle haltuunotettavaksi.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi.  Tammi 2012 (alkuperäisteos vuodelta 1984). Suomentanut Sanna Pernu.

Anne Enright: Unohdettu valssi

Irlantilainen Anne Enright on kerännyt kehuja ja vaikka en Valvojaisista innostutkaan, yritin jälleen: Unohdettu valssi kuulosti kiinnostavalta juonensa puolesta. Joka toinen avioliitto päättyy eroon, joten ehkä kirja tarjoaa oman näkemyksensä tähän? Pariskunta Gina ja Connor viettävät tuikitavallista elämää asuntolainoineen ja perhejuhlineen, kunnes Gina rakastuu toiseen mieheen.

Myös mies, Séan, on naimisissa ja hänellä on pieni tytär, joten elämien keikauttaminen uusille urille ei ole aivan helppo juttu. Tämä on kirjan aihe, jota vatvotaan Ginan näkökulmasta. Eli kirja kertoo uskottomuudesta. Ehkä sen pitäisi enemmän kertoa rakkaudesta.

"Mikä vaimoja oikein vaivaa? Minä en ole ainoa, jolle tämä on tapahtunut."

Mutta aluksi kyse on vain seksistä ja salarakkaudesta: miten Gina ja Séan toimivat, miten tapailevat, miltä se tuntuu työpaikalla, naapurustossa, ystäväpiirissä... Homma karkaa jotenkin käsistä, vaikkei kumpikaan oikeastaan vaikuta kovin innokkaalta. Ehkä juuri se tekeekin tilanteesta oikeastaan melko uskottavan? Monet asiathan elämässä tapahtuvat yllättäen, suunnittelematta, joutumalla tilanteisiin, vaikka kuinka yrittäisimme harrastaa "elämänhallintaa."

"Pimeydessä jokin antoi periksi. Séan sanoi, että hänen avioliittonsa oli sietämätön. Ei ohi mutta sietämätön. - Sinulla ei ole aavistustakaan, hän sanoi."

Gina on ihminen, joka elää tunteidensa mukaan. Hän on "toinen nainen" ja tekee kaikki kliseiset asiat, kuten tarkkailee miehen kotia ulkopuolelta autosta. Hän tuntee Séanin vaimon ja tyttären, mutta se ei muuta mitään. Hän ei kyseenalaistanut rakkauttaan eikä epäröinyt todettuaan olevansa rakastunut. Hän ei enää rakastanut Connoria, selvä. Mutta Gina ja Séan eivät saaneet tehtyä muutoksia ennen kuin "jäivät kiinni", tämä tekee asiaan ikävän maun. Etenkin Séan, jolle elämänmuutos oli suurempi, lapsen takia, vältteli päätöstä viimeiseen asti. Eikä lapsesta tietenkään erota kuten vaimosta, mitä Ginan tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Hän ei mieti sitä, miten ero vaikuttaa lapseen tai jätettyihin puolisoihin. Enemmän hän käyttää aikaa sen pohtimiseen, miltä mikin yksityiskohta hänestä itsestään tuntuu.

Ja yksityiskohtia riittää, niin että tarina - tai Ginan ajattelu - jättää sekavan, jopa kaaosmaisen vaikutelman. Ehkä se kuvaa hänen mielenmaisemansa myllerrystä. Äitikin kuolee siinä rytäkässä. Useinhan käykin niin, että isoja asioita sattuu paljon peräkkäin ja sitten taas vuosia tasaista.

Suuri kysymys lukijan mielessä on: Miksi? Kannattiko? Toisaalta, voiko rakastumista estää tai selittää?

Tarinaa on ärsyttävää lukea, sillä kehenkään henkilöön ei halua samaistua. En haluaisi olla jätetty vaimo, en toinen nainen, en erolapsi. Miehet ovat taka-alalla, samoin muut perheenjäsenet. Ylipäänsä kirjan henkilöt eivät ole sympaattisia tai mukavia: tämä taitaa olla Enrightin ominaispiirre.

Lukemista haittasi myös kieli, joka on kirjakielisen hienostelevaa: toistellaan kliseitä, kuten luojan tähden ja tiedäthän. Gina on "hieman kyllästynyt" tai jokin tuntuu "hiukan omituiselta". Hän ei ole yllättynyt tai katkera vaan on "hienoisesti yllättynyt" tai "jokseenkin katkera". Hän ei ole vain jotain mieltä, vaan "ei usko, että" ja "luulee, että". Aamiaista ei syödä vaan se nautitaan. En tiedä, mukaileeko tämä alkuperäiskieltä vai onko tyyli suomennoksen. Ehkä kaikkia fraaseja ei olisi tarvinnut kääntää näin kirjaimellisesti. Esimerkiksi, suomalainen ei kysy: "Luuletko, että viini on hyvää?" vaan "Onko viini hyvää?" Todennäköisesti kääntäjä on kuitenkin tehnyt jo karsintaa. Englanninkielisiä lukuotsikoita ihmettelin, kunnes tajusin idean.

Seuraavan Enrightin ilmestyessä en ryntää kirjakauppaan enkä kirjastoon, sen verran hankalalta tämä tuntui.

Juttua myös Sinisen linnan kirjastossa.

Anne Enright: Unohdettu valssi. Otava 2012. Suomennos Tarja Kontro.

Patriarkka

Juha Jokelan tekstit ovat ajankuvia. Ne kertovat aikansa puhuttavimmista ilmiöistä parhaimmallaan hauskasti ja nokkelan terävästi, huonoimmillaan junnaavan saarnaavasti.

Näytelmät ovat niin älyllisiä ja niin realistisia, etteivät ne vie katsojaa mukanaan - niistä ei kannata hakea sellaista taianomaista lumoa, jota teatteri joskus voi tarjota.

Hyvin niiden kanssa kuitenkin viihtyy, koska kokonaisuus on laadukas ja monipuolinen, tekniikkaa käytetään kekseliäästi, ja tietysti itse näyttelijäntyö on huipputeattereissa ammattimaista. Näin oli Esitystaloudessa, ja kaikki pätee myös Patriarkkaan.

Patriarkka on kertomus sukupolvien kuilusta. Heimo (Raimo Grönberg) ja Virpi (Kirsti Wallasvaara) viettävät leppoisia eläkepäiviä Normandiassa (paikka on nyt muotijuttu?), mutta rakennusalalla pitkän uran tehnyt diplomi-insinööri Heimo ei viihdy. Hän haluaa aivoilleen tekemistä, auttaa talousvaikeuksissa kärvistelevää isänmaataan omalla työpanoksellaan - hän haluaa vielä yhden projektin. Vaimon ei auta kuin seurata miestään, vaikka vastahakoisesti. Suomessa meidän pitää rueta lapsia ja lapsenlapsia rakastamaan, oletko valmis siihen? hän kyselee.

Suomessa odottavat pariskunnan aikuiset lapset, perheetön Jonna (Pirjo Määttä) sekä Jarno (Juha Varis) Petra-vaimoineen (Kristiina Halttu) ja lapsineen. Ja sukupolvet törmäävät; 60-70-vuotiaat suuret ikäluokat ja kolmi-nelikymppiset pullamössöt. Kumpikaan ei ole  kategorisesti "oikeassa" tai "väärässä", vaan molempien näkökantoja kuvataan ja ruoditaan, aina naisen asemasta työhön suhtautumiseen ja hyvä veli -verkostoon, jonka syntymisopin näytelmä kuvaa. Erot sukupolvien ajattelussa ja molempien vahvuudet ja heikkoudet tulevat esiin. Vanhempi sukupolvi, etenkin miehet "tietävät", miten asiat toimivat, kun taas nuoremmat kyseenalaistavat, elävät epävarmemmassa maailmassa. Ihmeen kärsivällisesti Jarno jaksaa kuittailla isänsä ja tämän härskipuheisen (mutta hauskan) kaverin Kalen (Juha Muje) asenteellista herjanheittoa vaikkapa perheen työnjaosta.

Vaikka nimihenkilö, patriarkka, on mies, naiset itse asiassa nousevat tarinassa vähintään yhtä vahvoiksi. Myös näyttelijöinä; he ovat aitoja, todellisia henkilöitä.

Tekninen toteutus on hieno, peilien, heijasteiden ja videoiden avulla katsojille luodaan monenlaisia näkymiä itse asiassa hyvin niukoin lavastein. Peili asetetaan katsojien eteen ihan konkreettisesti. Välillä eletään Heimon ja Virpin nuoruutta; 70-luku demareineen, Sorsineen ja itäisine rakennusprojekteineen luo mainion näköalan nykypäivään. Minka Kuustonen ja Heikki Pitkänen tekevät hienot, elokuvamaiset roolit nuorena pariskuntana. Sitä mietin, miksi nelikymppinen Jarno  pukeutuu kuin teini: onko tarkoitus kuvata hänen sukupolvensa nuoruuden ihannointia vai lapsellisuutta vanhempien silmissä?

Minulle näytelmä ei ollut omakohtainen, koska ikäni on näytelmän sukupolvien välissä, mutta "oikeanikäisiltä" kuulin yleisöstä kommentteja, että tuohan muistuttaa vähän meidän perheen juttelua (vaikka perhe ei olisi niin hyvinvoiva ja älykäs kuin näyttämölle pantu). Mutta onhan tässä paljon yleismaailmallista ja nykyistä yhteiskuntaa heijastavaa. Heimo ja Virpi päätyvät omiin ratkaisuinsa, mutta näytelmä ei yleispäteviä vastauksia eikä mitään juhlavaa lopputulemaa tarjoa, kunhan kertoo ja näyttää ja ehkä saa hieman ymmärrystä aikaan.

Patriarkka. Suomen Kansallisteatteri. Teksti ja ohjaus Juha Jokela.

Rajatapaukset

Peter Høegin osaksi omaelämäkerrallinen Rajatapauksia on surullinen ja ahdistava tarina. Se kertoo  orpopoika Peteristä, joka siirretään lastenkodista maksulliseen yksityiskouluun. Tanskalainen koulu on tasokas, haluttu opinahjo, ja sen opettajat ja oppilaat valitaan huolellisesti. Miksi siis sinne otetaan myös selvästi häiriintyneitä lapsia, lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet väkivaltaisesti tai joiden tausta on muuten synkkä ja joilla on psyykkisiä ongelmia?

Lapsen silmin koulun ankaruus ja täsmällisyys näyttäytyvät vankilana. Mutta kun hän ei muusta tiedä, hänellä ei ole vertailukohtaa, hän ei osaa sanoa, mikä on pielessä. Vaikka tietää, että olemassa lapsia, joilla on oikeat kodit, äidit ja kaikki. Ruumiilliset rangaistukset, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielivaltaiset, pikkutarkat säännöt ovat näille lapsille tuttuja, ja liikuttavasti he oppivat luomaan oman merkkikielensä, omat koodinsa ja selviytymiskeinonsa - jotka harvoin toimivat.

Kaasun imppaaminen liedestä auttaa nukahtamaan, puhumattomaksi heittäytyminen antaa vapautuksen tietyistä velvollisuuksista, sääntöjen huolellinen noudattaminen tekee näkymättömäksi - mikä puolestaan saattaa hetkeksi höllentää jatkuvaa tarkkailua ja seurantaa. Uskonto on osa systeemiä; samanlaisia valvojia ja rankaisijoita taivaan taholta kuin muutkin aikuiset. Lohdutonta elämää, jota ei näy valonpilkahdustakaan. Mutta silti Peter löytää ystävyyden ja itsessään uusia tunteita. On Katarina, viisas lapsi, joka alkaa Peterin kanssa yhdessä miettiä, mistä koulussa on oikein kysymys. On August, säälittävä, vielä Peteriä itseäänkin surkeampi tapaus, joka herättää Peterissä suojelunhalun ja vaiston siitä, millaista olisi huolehtia jostakusta, vaikka lapsesta.

Peter ja Katarina saavat selville, että koulussa suoritetaan Tanskan viranomaisten siunaamaa koetta, jossa näitä normaalin rajalla ja sen ylittäneitäkin lapsia, rajatapauksia, yritetään "eheyttää", saada heistä yhteiskuntakelpoisia erikoisen ja salaisen opetussuunnitelman avulla. Mutta vasta dramaattisten tapahtumien - joihin liittyy yksi polttopullo, yksi onneton lapsi ja yksi kuolemantapaus - jälkeen Peter pääsee koulusta pois joutuakseen jälleen yhteen laitokseen. Hän on viidentoista eli jo iso ja fiksu poika, joka on kehittänyt suunnitelman itsensä pelastamiseen. Hän on niin älykäs, että tajuaa pelastuksen olevan tarpeen tai olevansa muuten hukassa, menetetty. Ja kun hän on kerran kokenut välittämisen tunteen, hän tietää, ettei enää elä ilman sitä. Ja tiedämme, että hän pelastui. Hän löysi ensin kirjat, myös lopulta perheen, joka tarjosi hänelle mahdollisuuden.

Peterin lapsuuskuvauksen lisäksi kirjailija pohtii kirjassa paljon aikaa: luulen, että se oli yksi selviytymiskeino jo koulussa, sen pohtiminen, että aika on muutakin kuin kronologista, lineaarista, vain tasaisesti etenevää ja toistumatonta. Voi olla myös kehäaikaa, syklistä aikaa, vaikka lineaarinen aika onkin "voittanut" maailmankatsomuksessamme. Kirjoittaja pohtii tätä jakoa paljon, samoin luonnontieteiden ja matematiikan rajoja. Hän kokee, että koulu yritti saada lapsen kehityksen noudattamaan mahdottomia rajoja, kehittymään jatkuvasti luonnonvastaisesti. Myös tähän viitannee kirjan nimi. Näitä ajatuksia kirjassa on niin paljon pitkinä jaksoina, että se tuntui jo kummalliselta ja suorastaan häiritsi itse tarinan seuraamista, kun ei ollut odottanut tyylilajin muutosta. Mutta persoonallinen ratkaisu ja tarjoaa mietittävää isoista asioista, ehkä jopa laajentaa maailmankuvaa, jos itse mieltää ajan vain kronologiseksi jatkumoksi.

Kirja on herättänyt Tanskassa aikanaan paljon keskustelua ja tyrmistystä, ja syystäkin, jos osakin kertomuksesta on totta. Minulle koleasta tarinasta jäi surullinen olo: miten ymmärtämättömiä ja julmia aikuiset voivat olla. Miten paljon maailmassa on lapsia, joilla asiat ovat kurjasti, elintasomaissakin - oli ennen ja on vielä tänäänkin. Vaikka Peterille kävi lopulta hyvin, ei hänkään koskaan pääse eroon menneisyydestään, hän on aina sen muovaama. Mutta hienoja kirjoja olemme saaneet, kuten Norsunhoitajien lapset, joissa lapsuus nähdään aivan eri kulmasta, lämpimästi, mutta koskettavasti siinäkin.

Pihi nainen on lukenut Rajatapaukset.


Peter Høeg: Rajatapauksia. Tammi 1994.  Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Vaeltaja

Markku Turusen Vaeltaja sattui lukupinossa juuri sopivaan hetkeen - pimeyttä piristi kummasti tämä hurja mielikuvitusleikki, seikkailu, joka tulvii jännitystä ja historiaa, mystiikalla maustettuna.

Antti Myöhänen oli töissä Olavinlinnassa, esimieheään vouti Pietari Kylliäinen. Uusi linnoitus oli lääninhallinnon tärkeä tukipiste ja maan itärajan suojelija, ei aina niin vapaaehtoisine sotajoukkoineen. Jo tuolloin, 1400-luvun lopulla, itänaapureiden kanssa kahakoitiin, eikä riitojen muinaisia juuria enää kukaan silloinkaan muistanut, mutta verisiä valloitus- ja ryöstelyretkiä tehtiin puolin ja toisin ja kostosta huolehdittiin.

Kahakkaan joutui Myöhänenkin, ja kaikessa tohinassa hän tuli suututtaneeksi kiivaan pyhimyksen, pyhän Andreaan. Tämä langetti Antin päälle kirouksen, jonka mukaan mies eläisi ikuisesti, tai ainakin niin kauan, kun tuntisi todellisen rakkauden - rakkauden, jonka vuoksi olisi valmis kuolemaan, tai joku toinen olisi valmis kuolemaan hänen vuokseen. Antista tuli vaeltaja, kuolematon, joka on tuomittu elämään ajasta toiseen, tuomiopäivään asti. 

Horinapuheiksi ensin arvellut jutut osoittautuvat todeksi, ja Antti selvisi hengissä niin Olavinlinnasta kuin Viipurin pamauksestakin, jonka hän Knut Possen kanssa tuli posauttaneeksi. Mutta Viipurin retken aikana häneltä hävisi vaimo, jonka kanssa oli vasta ehditty aloitella yhteiseloa.

Surullisena ja masentuneena oli aika lähteä muille maille. Antti otti pestin purjelaivalle Rotterdamiin ja ajautui itsensä Magalhãesin porukoihin, ei vähemmälle kuin historian ensimmäiselle tunnetulle maailmanympäripurjehdukselle. Tästä alkaa täysiverinen meriseikkailu, hurjine myrskyineen, rosvoineen ja alkuasukkaineen. Laivasto seilasi Atlantin yli, kiersi Etelä-Amerikan kärjen ja päämäärätietoisesti vaikka vaivalloisesti - tuon ajan kalustolla, ravinnolla ja terveydenhoidolla - purjehti Tyynen valtameren yli kohti Molukkeja, Maustesaaria, joka oli varsinainen päämäärä. Kallisarvoiset mausteet, etenkin neilikka, korvaisivat matkan vaivat moninkertaisesti, kun niitä saataisiin lasti Eurooppaan.

Maa ei ole litteä, se tuli todistetuksi. Ja paljon tapahtui matkan varrella: syödyiksi eivät merimiehet sentään tulleet, vaikka sitäkin sai pelätä heimosotien keskellä. Raakuuksia ja taisteluja riitti, jos ällisteltävän upeita eksoottisia kohteita ja ilojakin. Lopulta suurimman osan kirjasta vievä reissu oli tehty, ja Antti päätti jättää merenkäynnin. Hän käväisi kotikonnuillaan, turhaan, etsimäänsä löytämättä, ja teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja tapasi toisen vaeltajan Ahasveruksen, joka sai kirouksensa kiellettyään ristiä kantavaa Jeesusta lepuuttamasta päätä puotinsa seinää vasten. Muitakin vaeltajia tuli vastaan vuosisatojen mittaan, kuten veljensä tappanut Abel ja Hendrick Drecken, lentävän hollantilaisen kapteeni. Viime mainitun kanssa Antti päätyi Savonlinnan oopperajuhlille kuulemaan Richard Wagnerin Lentävää hollantilaista ja sai tilaisuuden onnitella säveltäjää itseään -vaeltaja tämäkin.

Antti on viisas ja monitaitoinen mies, mutta onhan hänellä ollut puoli vuosituhatta aikaa kerryttää kokemusta milloin mistäkin ammatista. Liekö aloitteellisuuden puutetta vai ujoutta, mutta rakkausasioissa ei onnea miehelle suoda - tai miten mahtaa käydä? Lopun saa lukija itse päätellä.

Huimaan ja hauskaan fantasiatarinaan on helppo upota. Ensin pidin kirjaa surullisena - kurja kirous, ikuinen tuomio ja perheen menetys - mutta tapahtumat veivät mukanaan sellaista vauhtia, ettei siinä suremaan ehtinyt. Tarina eteni sujuvasti ja varmasti, ja sitä oli ilo lukea. Seurailin jopa kartasta purjehtijoiden reittiä ja paikkoja, jotka mainittiin.

Arvio Satakunnan Kansassa ja Keskisuomalaisessa: en osaa itse kommentoida, miten tarkkaan kirjan historiafaktat ovat kohdillaan, mutta oletan että olavinlinnalaisten perunansyöntiä lukuunottamatta suurinpiirtein ovat, ja aika tosiaan kulki kovaa vauhtia yhtäkkiä yli monen vuosisadan, mutta nuo seikat eivät haitanneet - minusta tarjolla on sopivasti luettavaa ja mielikuvitusta kutkuttelevaa, enemmän olisi ollut jo liikaa. Poikakirjamainen olo siitä tuli; seikkailuja, hurjia juttuja ja suuria sanoja riitti, mutta tarjolla ei ole juuri romantiikkaa, eikä lainkaan mitään "naisellista" tai naisen näkökulmaa, raavaiden miesten maailmassa tiukasti liikutaan.

Historiasta ja viihteestä nauttiville, perinteisistä seikkailuista pitäville, satumaisten tarinoiden ystäville.

Samalla sain korkattua Koen 13 kotimaista kirjailijaa 2013 -haasteen. Turunen on uusi tuttavuus.

Markku Turunen: Vaeltaja Gummeus 2012.