Kesäinen illusiooni

Ennen kuin kesä on harhainen muistikuva vain, haluan muistuttaa tästä kirjasta: Kesäinen illusiooni nostaa helteen ja hien iholle ja tuo kuumien kesäpäivien raukeuden ja pimenevien iltojen kiihkon mieleen tavalla, joka vie vastustamatta mukanaan Saimaan rannalle.

Karoliina Timonen on luonut aistillisen tunnelmapalan, johon on helppo sukeltaa, kuin supisuomalaisen järven silkkiseen syleilyyn. Hän yhdistää sävyjä niin nykynaisen kuin ikiaikaisen naiseuden tunnoista, kautta Klarissa Laineen, joka on jäänyt viettämään kesää saarelle, kirjoittamaan ja miettimään avioliittonsa tilaa.

Kun avioliitossa ei mene hyvin, on luonnollista, että miehet kiinnostavat. Vastapäisen saaren mystinen isäntä ja hänen poikansa nostattavat Klarissassa tuntemuksia, joita hän ei oikeasti edes pyri selittämään - mikä hieman ihmetyttää pervorealistista lukijaa, sillä aviomieskin on olemassa, mutta hei, nyt pitää heittäytyä tunnelmaan!

Outoja tapahtuu muutenkin. Kenelle meistä ei, jos kunnolla mietitään? Milloin olet viimeksi ollut yksin saarella, jossa luonto puskee päälle joka suunnasta? Siitä on kauan, mutta järvi-Suomen kasvattina minulle soutaminen on luontainen kulkukeino, eikä se tunnu kummalta. Kummemmalta tuntuu Klarissan hapuilu, kohti jotain, mitä hän ei itsekään tiedä. Mitä hän oikein hakee? Ja pitääkö se tietää? Onko aina tiedettävä seuraava tavoite?

Timonen tuottaa taitavaa, viimeisen päälle harkittua tekstiä, joka viittailee kirjallisuuteen ahkerasti - mutta ei edellytä viitteiden tuntemusta, en minäkään tuntenut - ja tuo erehdyttävästi romantiikalta vivahtavaan tarinaan myös hyisempiä ja mystisempiä sävyjä, jotka kutkuttavat lukijaa ja jättävät sopivan levottomuuden ja rytminmuutoksen tasaisen soutamisen tahdin rinnalle. Helteisessä kesässä, paljain jaloin.

Kirjailijan esikoiskirjan arvio sopii suurelta osin tähänkin teokseen, niin paljon on samoja elementtejä. Jos yksi asia pitäisi sanoa, niin se on tämä: Karoliinan erehtymättömään tyylitajuun voi aina luottaa.

Kenelle: Tunnelmaan heittäytyville, aistillisuudesta nauttiville, kirjallisista viitteistä innostuville, järvi-Suomen kasvateille, kesää kaipaaville.

Muualla: Kesäkirjavinkeissäni, ja paljon muualla, joista tässä osa: Maria kuvaa upeasti kirjan intertekstuaalisuutta, jota itse en olisi tajunnut. Vaikuttava, nautinnollinen, sanoo Norkku. Taitavasti ja koukuttavasti kirjoitettu, sanoo Kirjakirpun Jenni. Kirsin Bookclub mietti, voiko nainen olla noin vietävissä. Kaunista tekstiä, joka jäi osin puolitiehen, tuumi Erja. Mitä mainioin kesäkirja, toteaa Mustikkakummun Anna. Lumoaa kielellään, sanoo Morre.  Tämä oli erityisesti psykologisten trillerien ystävän Susan mieleen. Isa arvelee kirjan toimivan täsmälääkityksenä talven pimeinä kuukausina. Tunnelma muuttuu hiipien, sanoo Maija. Onko tämä kaikki oikkua vain, kysyy Juhani, joka kirjoittaa kirjoista, joista on pitänyt. Tuija kiittää Spotify-ääniraitaa ja nimillä leikkimistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illusiooni. WSOY 2015. Upea kansi Anna Makkonen.



Bonuksena elokuun hillitön kuu, joka sopii aikaan juuri nyt.

Kuva on blogista Kirjatoukka ja herra Kamera. Muistakaa äänestää Blog Awardseissa - kovatasoisen kisan järjestäjänä A-lehdet ja viimeinen äänestyspäivä 27.9. - maan parasta blogia: kirjahullun suosikiksi tämä nousee ehdottomasti. Blogissa ovat niin tekstit kuin kuvat enemmän kuin kohdillaan, ja ammattitaito ja intohimo näkyvät. Silkkaa nautintoa.

Surunpotku

Maria Kallio on ollut ystäväni vuosia, ja muistan hyvin hurman, jonka vallassa ahmin sarjan alun kirjat lähes yhteen putkeen hänet löydettyäni.

Joko lukija on muuttunut tai jokin muu, mutta samaa imua en enää Lehtolaisen kirjasta tavoita. Sisällöllisesti ollaan asiallisilla vesillä. Maria odottelee - monen muun suomalaisen tavoin - tietoa työnsä ja työpaikkansa tulevaisuudesta ja selvittelee alaisineen jalokivikauppiaan outoa surmaa. Samalla selviää myös vuosikymmeniä vanha rikostapaus.

Maria on edelleen innostunut työstään komisariona Espoon poliisissa, mutta jotenkin kyynistynyt. Ymmärrettävää kehitystä, mutta nainen ei ole enää kovin sympaattinen. Hän tuo esiin fiksuuttaan ja kokemustaan tuon tuosta, ja suhtautuu lähes ylimielisesti itseään älyllisesti tai tiedollisesti alempiin. Monesti toistuu lause tyyliin: "En viitsinyt mainita, että..." Tästä en pitänyt. En myöskään siitä, että hän kyykyttää ihmisiä, joista ei pidä, kuten viivyttää erästä kuulusteltavaa, vaikka tietää, että tällä on kiire - mutta Maria haluaa näyttää, että hän on se, joka päättää. Tällaisiako meistä tulee, kun on riittävästi valtaa ja ikäviä kokemuksia? Lehtolainen osuu tässä suomalaisen johtamisen kipeään kohtaan.

Kirja on ilmeisesti suunnattu uusille lukijoille, sillä kollegat ja muut tutut henkilöt esitellään; toistaalta vanhoihin rikostapauksiin viittaillaan ahkerasti - entisten lukijoiden kosiskelemiseksi vai uusien houkuttamiseksi? Tosin muistutus saattaa olla hyvästä kirjaimellisesti vanhoille lukijoille, mutta uutteralle kirjapuurtajalle kertausta on liikaa. Tai ehkä tarkoitus on kuvata sitä, että Maria itse katsoo taaksepäin, uransa jatkoa miettiessään. Nostalgian epäystävänä tämä hieman häiritsee.

Ja vielä eräs asia josta en pidä. Surunpotku on nimenä epämiellyttävä; onnenpotkunmuunnoksena näppärä, mutta sanana kulmikas ja hyökkäävä ja tuo mieleen ensimmäisenä aasin.

Alkupuoli sujui jokseenkin luontevasti, sen jälkeen iski väsy. Harkitsin jo keskeytystä, mutta rytmitys lienee harkittu: lopussa teksti pääsi vauhtiin ja aloin tuntea tutun Maria Kallion tenhoa.

Kaiken kaikkiaan Lehtolainen tietenkin tekee ammattimaisen taitavaa tekstiä edelleen; tarkkaa ja fiksusti ajankohtaisia ilmiöitä esiin tuovaa, ja tarjoaa monia hyviä oivalluksia. Aika monta estettä lukijan pitää silti ylittää nauttiakseen siitä täysillä. Mäntyharju mainittu, siitä pisteitä rutkasti ja vähän päälle! Samoin poliitikon arkipäivän kuvauksesta, vaikka se jää vaillinaiseksi. Olemme nykyään niin hemmoteltuja vaikkapa Vallan linnakkeen myötä, että pintaraapaisu ei enää tyydytä. Herää iso kysymys: Maria, minne tähtäät? Ehkä Euroopan-markkinoille? Tätä mietin näköjään jo Rautakolmion kanssa. Ja aikaisemminkin. Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta on loistava aluevaltaus, joka osoittaa kirjoittajan kiistämättömät taidot uudella tavalla.

Kenelle: Vaarattomien dekkareiden ystäville. Helppoa kotimaista luettavaa kaipaaville.

Muualla: Taattua lukemista Maria Kallion ystäville, sanoo Amma.

Leena Lehtolainen: Surunpotku. Tammi 2015.

Meikkipussin pohjalta

Laitetaan julki Havasteen jälkeen toinen selkeästi naisten kirja: Haatasta tosin kannattaisi lukea miehenkin, joka haluaa kurkistaa aikuisen naisen maailmaan, vaikka vikittelymielessä. (Näkisipä vaan - siis miehen lukemassa tätä! Vikittelyjä on nähty. Usein tökeröitä.)

Kustannuspäällikkö Haatanen on kirjoittanut viihderomaanin, joka paljastaa meidän viidenkympin korvilla olevien naisten noloimmat salat, julkilausumattomat ilon (ja vahingonilon) lähteet ja todelliset mielipiteet. Niitä hän kaivaa kokemuksestaan, meikkipussin pohjalta tai merkkikäsilaukuistaan. Mutta täytyy pitää mielessä, että kirjailija puhuu täysin yleisellä tasolla.

Kirjassa päähenkilönä sattuu olemaan 48-vuotias kustannuspäällikkö, Tytti, joka havahtuu siihen, että unelmatyökin voi alkaa väsyttää, kun sitä jatkuu riittävän pitkään. Hän hakee ja saa vuorotteluvapaata, jonka turvin alkaa kirjata ajatuksiaan ylös, kirjallisena ihmisenä aakkosjärjestyksessä, luonnollisesti. Lyhyet luvut Aikuisuudesta Äitiin sisältävät inhimillisen naiselämän kirjoa laajasti, sukkahousuista tenaleideihin, oopperasta oksenteluihin, yksinolon luksuksesta perheen kiroihin (kustannuspäälliköllä ei ole miestä tai lapsia, mutta hänellä on vanhemmat ja Veli).

I-kirjaimesta löytyy parikin ihokarvoitukselle omistettua lukua, seksille ja sinkkuudelle on luonnollisesti omansa, samoin vaikkapa ystäville tai kodille. Tytti vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, joka ei ole vaipunut menneen haikailuun tai marttyyrin/uhrin osaan, vaan osaa ottaa ilon irti elämästä ja naiseudesta. Jos viitsii - se ikä, nähkääs... Nimittäin yksi ikääntymisen monista hyvistä puolista on se, ettei enää "tarvitse" tehdä asioita, joita ei huvita! Ja aina on selitys valmiina. Kun on tuota ikääkin. Täytyy antaa nuoremmille mahdollisuus. Jne. Puhun tietysti nyt täysin yleisellä tasolla.

Tytti on fiksu ja ulospäin suuntautunut. Hänen harrastuksensa ovat korkeakulttuurisempia kuin esimerkiksi minulla (kirjoja lukuunottamatta) ja tietämyksensä perinaisellisista asioista, kuten käsilaukuista, huomattavasti laajempi. Silti tunnistan täydellisesti asiat ja ilmiöt, joista hän puhuu. Joskus jopa kirjaimellisesti sitä kammottavaa Siilasvuo-renkutusta myöten (Nokialla sitä muuten aikanaan laulettiin muodossa Kallasvuo). Ja olen itsekin tainnut käyttää repliikkiä Muistan kun internet tuli. Monesti. Ups.

Samaistuin siis - olenhan juuri nappiin kohderyhmää. Ja nauroin monta kertaa ääneen, niin suorasukaisen hauskasti Haatanen kertoo, eikä hävettävän tekopirteästi Tiedät olevasi 50 kun... -tyyliin. Olen aidosti pahoillani, että Tytin pilateskokeilu meni mönkään, ja suosittelen uutta käyntiä ymmärtäväisemmän ohjaajan ryhmässä (en ole ikinä joutunut painamaan otsaa ja häpyluuta yhtäaikaa lattiaan pilatestunnilla). Ja suosittelen Tyttiä päivittämään kirjalistansa - molemmat! Ja vielä toivon, että Haatanen kirjoittaa vaikka Velin avustuksella vastaavan kirjan miehistä. Uskon, että hän saisi aikaan raikasta ja ajanmukaista tarinointia eturauhasvaivoista, lapasesta karanneesta kalastustekniikan hankinnasta ja moottoripyöräinnostuksesta. Tosin tätäkin kirjaa lukisivat vain naiset, mutta he myös ostaisivat sen miehilleen, autotallin hyllyyn pölyttymään.

Kenelle: 45-55-vuotiaille naisille. Naisia ymmärtämään yrittäville. Kotimaisen viihteen ystäville. Hupaa kaipaaville.

Muualla: Saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, toteaa Kirjasfäärin Taika. Siina oppi kirjasta uuden käyttökelpoisen sanan. Hersyy huumoria ja on samalla älykkäällä tavalla viihdyttävää, arvioi Susa Järjellä ja tunteella.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta. Johnny Kniga 2015.

Maan vihat

Kauniin ja viisaan Kerten tarina 1100-luvun Suomessa jatkuu. Tuulen vihoissa Kertte päätyi pakomatkalle aikana, jolloin kristinusko alkoi ulottaa lonkeroitaan maan syrjäseuduillekin ja piispa Henrik tapettiin.

Kertte on ikiaikaisen uskontomme tytär: hän taitaa yrtit ja parannuskeinot, taiat ja loitsut, eikä kuvittelisikaan toimivansa ennusmerkkejä vastaan, maan, ilman tai veden jumalia loukaten. Hengenvaarallista sellainen, tuumii Kertte, kun saa ihmetyksekseen kuulla, ettei uusi jumala suvaitse moisia tapoja ollenkaan.

Merimatkalla Turukylästä Tokholmiin Kertte oppii paljon, niin merenkäynnistä kuin uudesta miehestään, tokholmilaisesta Arimosta, joka vahva ja väkevä kauppamies ja purjehtija. Kertte vaihtoi Larrin Arimoon erään surmatyön salaamiseksi, mutta mies ei ole vastenmielinen. Arimo on kastettu piispanuskoon, ja enemmän bisnes- kuin aatemielessä hän haluaa myös Kerten samaan lahkoon. Jopa avioliittoon, mikä on yksi Kerten hämmästelemistä uusista tavoista.

Jos jo Turukylä näytti pienessä kylässä kasvaneesta Kertestä suurelta, valtava Tokholmi vasta on ihme. Piispanlinnan kaltaista kivirakennusta Kertte ei ole osannut kuvitellakaan. Vaaroja kyllä, joita käskijöiden taholta saattaa kauniiseen naisihmiseen kohdistua. Eikä anopin kanssa mene ihan putkeen uudessa kodissa. Ystäviä onneksi löytyy, vaikka kieli on este.

Pidän kovasti Kertestä: hän on niin käytännöllinen eikä haihattele. Kertte toimii tilanteessa kuin tilanteessa sen mukaan, mitkä ovat realistiset vaihtoehdot. Hän ei ota turhia riskejä eikä halua näyttävää asemaa, mutta varmistaa, että saa haluamansa eikä alistu typeryyksiin. Ja on monesti miestään näppärämpi, vaikkapa kaupanteossa markkinoilla, mutta ei ylvästele sillä. Viisas nainen.

Naisen asemalla on tarinassa vahva rooli. Ehkä Havaste haluaa sanoa, että viisas pärjää missä ja milloin vain. Valitettavasti eri yhteiskuntajärjestelmissä vielä nytkin on syrjiviä tekijöitä, joita yksittäinen nainen ei pysty sivuuttamaan.

Havaste kuvaa upeasti ajan tapoja Kerten kautta tavalla, jonka nykynainen voi ymmärtää. Suuren osan tarinasta muodostavat vanhat uskomukset, loitsut ja taiat, jotka kiehtovat nykyihmistä. Voisiko niissä kuitenkin olla jotain perää... Luomuaatetta puhtaimmillaan, yrtteineen ja ruuanlaittoineen. Puunhalaamiseen on historialliset perusteet, ja nyt tiedän myös, mistä juontaa juurensa nuorison joku aika sitten harrastama tapa sitoa villalanka ystävän ranteen ympärille. Kolmella solmulla!

Aiemmissa Havasteen kirjoissa vaivannut lievä luentomaisuus on poissa; teksti soljuu yhtenäisenä ja historialliset faktat kutoutuvat luonteviksi osiksi tarinaa. Hömppäromaani - ehkä, määritelmästä riippuen. Itse arvostan historiatietoja niin, etten osaisi tätä sellaiseksi luokitella. Utriolla on vakava kilpailija! Havaste on muutaman asteen asiallisempi ja tiukempi rajauksissaan, vaikka romantiikka toki on ohjaava ja lukijaa koukuttava elementti tässäkin. (Ei huolta, sisältää myös seksiä. Ja muita naiselämän asioita. Miettikää kuukautisia ilman kertakäyttösiteitä. Vaikka pitkällä laivamatkalla, joka on kirjassa huima kuvaus luonnosta ja purjehtimisesta.) Sujuvan kerronnan ja tapahtumakylläisen tarinan Havaste taitaa, asiaosaamisen lisäksi. Nautin lukemisesta suuresti.

Lopussa on loitsulista, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat. Tarkempia taikoja löytyy itse tekstistä. Mietin seuraavan kirjan nimeä: ihmiselle voi siis langeta tuulen vihat ja maan vihat. Taisivat vilahtaa myös veden vihat. Mutta kirjassa mainitaan myös v-tun vihat...  Jos ei otsikoksi asti rohjeta, aiheesta irtoaisi naisille oppeja myös tähän päivään? Herkullista ajatusleikkiä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä, aiempaa tarinaa tuntematta.

Kenelle: Historiallisen romanttisen romaanin rakastajille. Uppoutumaan haluaville. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Luomuaatteesta innostuville. Meren yli kaipaaville.

Muualla: Notkopeikko sanoo Havasteen ylittäneen itsensä. Sivutiellä-blogin Sirri on ihastunut ikihyviksi, vaikka huomauttaa muutamasta päälleliimauksesta. Suvaitsevaisuuden sanoma on kirjassa vahva, sanoo Amma luottokirjailijastaan.

Paula Havaste: Maan vihat. Gummerus 2015.

Susanin vaikutus

43-vuotias Susan rakastaa fysiikkaa, teinikaksosiaan Thitia ja Haraldia sekä ruuanlaittoa. Mutta ei juuri muusikkomiestään Labania. Avioliitto rakoilee, ja perheen yhteinen Intian-matka päättyy kaaokseen, jonka seuraukset voisivat lopettaa tarun lyhyeen.

Mutta arvovaltainen taho puuttuu asiaan, ja Susan perheineen järjestetään kotiin Tanskaan. Pientä palvelusta vastaan. Salaperäinen Thorkild Hegn vaatii Susanilta tietoja 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomiteasta. Sillä Susanilla on tärkeää osaamista sekä kontakteja - ja tietysti vaikutus.

Vaikutuksella ei ole nimeä, mutta eräs sen tuntenut kuvaa sitä näin:

"Se oli kuin putoamista. Ikään kuin meillä ei enää olisi tukenamme niitä sovinnaissääntöjä jotka ohjailevat tavallisia keskusteluja."

Ihminen Susanin vaikutuspiirissä sanoo suoraan, mitä ajattelee, paljastaa syvimmät toiveensa tai pelkonsa, kuin pakotettuna. Susan on oppinut tulemaan toimeen asian kanssa, samoin Laban ja lapset.

"Silloin kun Laban ja minut ja kaksoset on sijoitettu oikein --- ja silloin kun välillämme ei ole vähään aikaan ollut soraääniä, me vahvistamme toistemme tuntemuksia. Se on eräänlaista interferenssiä. Sitä me tutkimme Andrea Finkin kanssa, sitä me olemme käyttäneet ja väärinkäyttäneet kautta elämämme, se on tuonut meidät siihen missä olemme, hyvässä ja pahassa."

Palveluksen lunastamisen myötä Susan joutuu huimaan poliittiseen pyöritykseen, jossa käsitellään Tanskan valtion salatuimpia asioita ja jossa ei kaihdeta väkivaltaa. Tulevaisuuskomission jäsenet alkavat kuolla yksitellen, eikä Susan perheineenkään ole turvassa. Kuka on kenenkin puolella ja kehen voi luottaa, menin jo sekaisin välillä kieputuksessa.

Vauhdikas trillerimäinen tarina kurkistaa jopa dystopiaan, mutta on toisaalta mustanhauska ja älykäs romaani ihmissuhteista, perheestä. Sekä siitä, mikä ihmistä ohjaa: äly, tunne, himo, jokin ulkopuolinen? Tiede vai inhimillinen kokemus? Kirjan luonnetta on hieman hankala hahmottaa, Høegilla on niin oma, kaikkia noita edellämainittuja ominaisuuksia sekoitteleva tyylinsä, hän ei suostu asettumaan kapeaan luokitteluun. Lukija on lähinnä ällistynyt.

Susanin pohdiskelut ovat mainioita tiedemiesmäisyydessään. Kun hän alkaa leipoa, hän sanoo uppoutuvansa pohtimaan aikamme suurinta tieteellistä arvoitusta: miten yhdistää märkien, alustettujen taikinoiden joustavat proteiiniketjut maitohapon matalaan pH-arvoon joka hajottaa proteiinit? Vastapainoa tuo Laban, joka näkee maailman taiteilijan silmin.

Heräsi hurja halu lukea uudestaan Lumen taju. Jos oikein muistan, tarinoissa on paljon samaa: oudoilla taidoilla varustettu nainen, ylifiksuja ihmisiä, älyllistä ja mustaa huumoria, hurjaa seikkailunpyöritystä. Myös Norsunhoitajien lapsissa on samoja elementtejä. Rajatapauksissa myös, vaikka se on näistä "erilaisin". Vaikka ihan ei tiedä, mitä ajatella Susanista, sellaisen tujauksen lukija silti saa, että on tyytyväinen.

Kenelle: Persoonallista ja älyllistä tyyliä arvostaville, tavanomaiseen kyllästyneelle, fysiikasta ja muista tieteistä kiinnostuneille.

Muualla: Hengästyttävä, sanoo Lumiomena. Susanin tapa ajatella poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta, sanoo Kaisa Reetta. Ullan arvion ensimmäisen lauseen olisin voinut kirjoittaa itse. Krista innostui nähtyään kirjailijan haastattelun Ylen Teemalla Helsinki Lit -tapahtumasta. Hämmentävä mutta kiinnostava sekoitus, toteaa Leena Lumi.

Peter Høeg: Susanin vaikutus. Tammi 2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Kustantajan lukukappale.

Tervetuloa Joylandiin

Nuoren opiskelijan unelmatyöpaikka: huvipuisto. Myydä hauskaa. Työpaikka kaikessa outoudessaan on nappilöytö tilanteessa, jossa Devin Jonesin sydän on juuri särkynyt, tyttö jättänyt, ja jotain tekemistä on löydettävä. Kun mies vanhana muistelee tuota aikaa, hän sanoo:

"Ensirakkauteni loppua ei voi verrata yhden vanhan ystävän kuolemaan ja toisen menetykseen, mutta se noudatti samaa kaavaa. Ja ---- teidän täytyy ymmärtää, ettei minulla ollut mitään mittakaavaa, johon olisin voinut suhteuttaa asian. Sellaista on nuoruus."

Devin kotiutuu erinomaisesti huvipuiston ihkaomaan maailmaan, johon lukijakin saa tutustua: kieleen, tapoihin, jopa kummalliseen - jopa hengenvaaralliseen - työasuun. Mutta etenkin lapsiasiakkaisiin ja työporukkaan, joista mies - nyt kirjassa nuoruutensa tapahtumia muisteleva - saa muutaman elinikäisen ystävän. Ja kokemuksia loppuiäkseen.

Voiko kummitusjunaan oikeasti kuolla? Kirjan lukeneet miettivät tätä varmasti aina laitteeseen mennessään.

"En ole koskaan käynyt siinä helkkarin kummitusjunassa, joten en ole varma. Mutta murhatarina se on. Siitä olen varma."

Kautta kirjan, pelon mestari King on yllättävän leppoisa ja vitsikäs. 

"...äiti odotti numero kakkosta, vaikkakin hänellä oli varaman kolme tai neljä kuukautta suolakurkkujen ja jäätelön syöntiä vielä edessä."

Liikuttavaa lukea nuoren, innokkaan työntekijän kokemuksia ensimmäisestä työpaikasta 1970-luvun Amerikassa: töissä tarvittiin hanskoja, mutta ne piti ostaa itse. Vieläkö joku ostaisi työvälineita omaan piikkiin? Ei ainakaan Suomessa. Vaikka Dev oli fiksu nuori, hän toteaa:

"Muistattehan että olin vasta kahdenkymmenenyhden."

Murhatarina vaivaa Deviniä. Ja hän yrittää ratkaista arvoituksen. Löytää murhaajan.

"...mutta oli jotain muutakin. Jotain mitä en ihan tajunnut. Se oli raivostuttavaa, koska minusta tuntui että se kaikki oli aivan nenäni edessä."

Devin selviää hengissä, kuten jo alussa lukijalle tehdään selväksi muistelumuodolla, mutta kokemukset ovat vähintäänkin mieleenpainuvia. Sekä hyvässä että pahassa, miehen itsensä kannalta. Huvipuistokesä oli käänne, joka teki pojasta miehen, tai ainakin nuorukaisen.

"...elämä ei ole aina pelkkää teurastusta. Joskus palkinnot ovat oikeita. Joskus ne ovat kallisarvoisia."

En ole ikinä toipunut Uinu, uinu lemmikkini -kirjasta - jonka jälkeen päätin, että nyt riittää painajaisten kanssa, muitakin kirjailijoita on - mutta Kirsin vahvasta suosituksesta luin tämän Kingin kirjan. Ja nautin suuresti.

King kirjoittaa letkeästi, pilke silmäkulmassa, onnistuu usein naurattamaan ja tietysti myös hieman karmimaan, mutta hyvin vaarattomasti tällä kertaa. Enemmän kirja sisältää lämmintä huumoria ja yleistä elämänviisautta kuin Kingiin yhdistettyä pelottavuutta. Ehkä miehestä on tullut vanha? Ehkä hän haluaa muistuttaa, että muutkin tunteet kuin pelko voivat olla vaikuttavia?

Suomennos on pääosin sujuvaa mutta hieman käännetyn tuntuista, jotkin kohdat pistivät silmään. Sanoisiko lapsi Herran tähden? Voimasanat ovat vaikeita kääntää. Eddie helvetin Parks? Suomalainen sanoisi sanat eri järjestyksessä. Eikä tiedätkö-tyyppisiä sanomisia tarvitsisi kääntää.

Kaiken kaikkiaan helppoa, taitavaa ja ihmisläheistä viihdettä, ilman suurta dramatiikkaa, pieni vaaraton jännitys vatsanpohjassa - kuten huvipuistokäynti.

"This is the end, beatiful friend."

Kenelle: Huvipuistofaneille, liian pelottavia romaaneja vältteleville, perushyvän tekstin ystäville.

Muualla: Pehmeä puolidekkari, sanoo Lumiomena. Maija nautti lukemisesta valtavasti ja toteaa, ettei kirja vie yöunia. Sympaattinen, sanoo Siina, jolla on samantyyppisiä King-kokemuksia kuin minulla. Oiva kesäkirja, sanoo Kirjakirppu. Kirjakaapin kummitus taisi hieman haukotella. Morre "kingiaanina" pettyi. Kirjakaapin avain arvostaa miljöötä, ja Kuuttareen Kingin lempeämpi puoli tehosi.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Tammi 2015. Suomentanut Kristiina Vaara.

Lohikäärmeen värit

On "ihan kivoja" kirjoja, on hyviä ja kehnoja kirjoja, ja sitten on niitä, jotka nostavat kylmiä väreitä. Pekkolan esikoiskirja on jälkimmäisiä. Eikä sitä tarvinnut lukea montaa kymmentä sivua, kun tämä lukija oli täysin myyty.

Sijoitusneuvoja, matematiikkanero Kimi asuu Helsingin Etu-Töölössä, elämäntehtävänään rahan tekeminen. Miina, nyt jo entinen avovaimo, on taiteilija ja yhtä tinkimätön työssään kuin Kimi oman missionsa kanssa. Kimin isä, liikemies Tomi, asuu Shanghaissa, eivätkä isä ja poika ole läheisiä. Kimin kiinalainen äiti on hävinnyt pojan elämästä jo tämän ollessa vauva. Siinä kiehtova lähtöasetelma Kimin tarinalle, joka laajenee kertomukseksi nykyisestä ja menneestä Kiinasta, naisen asemasta, ja tietysti rakkaudesta.

Suuri osa tarinaa on Kimin äidin: miten hän tapasi Tomin ja mitä sitten tapahtui. Suomeen Tomin kanssa muuttanut Xiaolong siirtyi kirjaimellisesti toiseen maailmaan rutiköyhältä Kiinan maaseudulta, jossa verinen kulttuurivallankumous fanaattisine punakaarteineen jylläsi elämää jopa kaukaisessa, tuntemattomassa kylässä.

"Ei omaa onneaan voi työntää kenenkään toisen harteille", sanoo Sanna, Xiaolongin suomalainen naisystävä. Miten totta, mutta miten pohjoismainen lausunto tuo onkaan - Xiaolongin näkökulmasta. Hän kysyy: "Onko täällä sitten kaikki paremmin? Millaista onnea sinä olet saanut? Kuka sinua lämmittää öisin?"

Xialongilla on paljon salaisuuksia. Suurin arvoitus hän on pojalleen Kimille, joka kamppailee äidittömyytensä kanssa vielä aikuisenakin. Etenkin silloin.

Tarina on iso, oikeastaan valtava. Se tuo esiin jyrkkiä vastakohtia ja siteitä monessa tasossa: Suomen ja Kiinan, bisneksen ja tunteen, menneen ja nykyisyyden, naisen ja miehen, lapsen ja vanhemman.

"Ihmismieli on niin kovin yksinkertainen. Tuskin on olemassa tilannetta, johon se ei pystyisi mukautumaan. Se osaa sulkea pois ilmiselviä asioita, jotka eivät sitä miellytä. Se osaa unohtaa kipeitä muistoja, ja itselleen valehtelussa se on varsinainen mestari. Ehkä juuri tässä piilee tuon laitteen ihmeellisyys. Se on ohjelmoitu vain yhtä tehtävää varten. Se on luotu selviytymään."

Tyttöjen ja naisten asema Kiinassa nousee keskiöön: Xiaolongin - Pikku-Lohikäärmeen - syntymän aikoihin tytön hinnalla sai tuskin vaivaista ateriaa ja tyttövauvoja tapettiin surutta, mutta ei räjähdymäisesti talouttaan kasvattava nyky-Kiinakaan näyttäydy ruusuisena köyhille maalaistytöille, kuten Rosielle, johon Kimi tutustuu Shanghaissa. Hätkähdyttävä vastakohta Miinalle. Pekkola luo kiinnostavia naiskuvia ja -kohtaloita ja kirjoittaa niin, että tarina vetää, kertoo paljon selittämättä kaikkea ja jämähtämättä saarnaamaan. Lukija voi miettiä oman elämänsä äkkiä vaatimattomilta tuntuvia haasteita samalla kun tutustuu tuhansia vuosia vanhan kulttuuriin tapoihin ja ajatteluun. Pekkolan tyyli on pakoton ja luonteva, tekstiä on helppo lukea, paitsi hetkinä, jolloin se koskettaa niin, että on pidettävä tauko ja hengiteltävä.

Erinomainen aihe, erinomainen toteutus - haikea, surumielinen, vetävä ja ajatteluttava tarina miehistä, naisista ja lapsista. Ikiaikaisia teemoja tämän päivän kontekstissä, globalisoituvassa maailmassa. Hieno kirja, joka ravisuttaa. Ja joka takuuvarmasti jää mieleen. Tällaisia ei näe usein. Shanghaissa vuosia liike-elämässä toimineena ja asuneena Pekkola tietää, mistä puhuu, tai ainakin antaa aiheistaan ja ihmisistään täysin uskottavan kuvauksen, jota en lukiessa epäillyt hetkeäkään.

Pekkolan esikoinen Unelmansieppaaja käsitteli osaltaan myös naiseutta, vaikkei se ollutkaan keskiössä. Nyt hän on laajentanut teemaa ja ilmaisuaan upealla tavalla. (Ja onko muuten sattumaa, että esikoiskirjassa tapasimme Roosan, nyt Rosien?) Tästä puhutaan vielä paljon, olen varma.

Kenelle: Isojen, vaikuttavien tarinoiden ystäville, Kiinasta kiinnostuneille, juuriaan etsiville, erilaisuutta ymmärtämään pyrkiville, globalisaation vaikutuksia pohtiville, maailmankansalaisille.

Muualla: Kirja on arvosteluvapaa tästä päivästä alkaen, joten varmasti löytyy monesta blogista. Ainakin Tuijalta, joka lainasi minulle arvostelukappaleensa, kiitos! Aiheeseen osuvasti viikonlopun Hesarista juttu Maon vaikutuksista kiinalaisiin taiteilijoihin, vielä tänäkin päivänä.

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit. Otava 2015.

Katso myös Pasi Pekkolan Unelmansieppaaja.