Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Klassikkohaaste 8.

Mukan romaani ilmestyi 1964 ja oli kirjallinen sensaatio, nuoren miehen esikoisteos, jota paheksuttiin aikanaan, mutta jota on ihailtu siitä lähtien. Paheksuntaa ei enää tarvita; paatuneina lukijoina olemme vuosien varrella nähneet paljon "pahempaa", niin väkivallan, uskonnonharjoittamisen kuin seksin rankempia kuvauksia. Mutta ihailu jatkuu eikä ihme, voin todeta, nyt kun vihdoin sain sen luettua. Lapin Martan tarina on rujo ja hellä - ja kaikessa olemisessaan ajaton ja vaikuttava.

Martta asuu pienessä kylässä köyhässä kodissa, joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla tai puolenvälin tienoilla. Mukka piirtää kylän ja kyläläiset eläviksi varmoin vedoin, sinnittelyn elämisen perusehtojen kanssa, mökit hajuineen ja makuineen. Silakkaa syödään jos saadaan, juodaan paljon kahvia ja usein pontikkaa. Isä-Juhani tekee metsätöitä hevosensa kanssa, äiti Alli on sairaalloinen, Martan ukki, äijä, auttelee, mutta iso osa kotitöistä jää Martan harteille.

"Kun oli syöty, kysyi Alli: - Sie et sitten pyhänä tule? Ei tiä oottaa? - En. Saattaa mennä kuukausiksi, sanoi isä-Juhani. Hän röyhtäili, käveli edestakaisin pirtin lattialla, joi lasillisen vettä. Sitten hän painoi karvalakin äkisti korvilleen ja suori kintaat muurin päältä. Alliin tuikeasti katsoen hän toivotti ovelta: Noh... jaksakaa nyt hyvästi! - Ja äijä se vissiin pittää huolen pirstoista, että niitä on. Äijä hypähti istualleen penkille. - Kyllä mie... kyllä mie puut... mutta ei aijaa orhiita märäksi alkumatkasta, hän sanoi. Isä-Juhani paukautti oven kiinni ja painui ulos."

Martta on pystyvä naisenalku, joka lypsää, kantaa kaivolta vettä ja lämmittää saunaa: hänellä ei mene sormi suuhun eikä luu kurkkuun herkästi, tyttö on tottunut ronskeihin otteisiin ja puheisiin. Kun kyläläiset juhlivat, usein päädytään puukkohippasille; vaatimattomassa elämässä ilot otetaan irti sieltä mistä saadaan. Helppo ja halpa tapa on iloa etsiä vastakkaisen sukupuolen sylistä. Yksi keino on uskonto jumalisine seuroineen, joissa väki hurmioituu ja nousee kiimaan, saarnaajaa myöten. Seurojen kuvaus on hurja tarina tarinan sisällä!

Mutta Martta myös haaveilee, kuten nuoren kuuluu. Verevä neito vetää miehiä puoleensa, mutta Martta ei kelpuuta kaikkia. Romanttisia ajatuksia herättää lappalainen, joka käy kylällä poronerotuksissa. Martta rakastuu.

Juuri kun lukija on tottunut kaiken niukkuuteen, surkeuteen ja seksinvonkaamiseen, hän yllättyy. Sillä yhtäkkiä lentävät joutsenet.

Kauniinhaikeat runot nostavat tekstin toiselle tasolle; ne näyttävät mielenmaisemaa, etsivät ja löytävät kauneutta kaiken arkisen yläpuolelta. Runot soivat taustalauluna tarinalle, josta ei dramatiikkaa puutu, kun isä-Juhani saa selville Martan ja lappalaisen suhteen.

Mukka kuvaa komeasti Lapin luontoa ihmisluonnon lisäksi. Maiseman voi nähdä, paukkuvan pakkasen tuntea tai ihmetellä taivaan ilmiöitä.

"Keskitalvella, kun vuosi on vaihtunut uudeksi, ilmaantuvat revontulet joinakin pakkasöinä hulmuavina Siskonrannan taivaalle. Ensin on taivaan läntisellä laidalla kirkas valo, joka väliin heikkenee melkein näkymättömäksi ja katoaa Niesaroan taakse. Mutta sitten se roihahtaa leimuamaan äkkiä Kotivaaran itäisellä loitolla ja hulmuu siitä yli koko taivaanrannan ylimaallista tanssia tanssien. Valon hulmuavat liepeet lentävät leviten kaikille ilmansuunnille - eteläänkin, haipuen aivan alas asti Kotivaaran kaukaiselle tyvelle. Ja koko ajan on valon värikäs vyö löysästi laskettuna taivaan mahalle idästä länteen ja se kuin aaltoava vesi läikehtien ja vaahtopäitä sylistään kiehtoen liikkuu kupunsa pullistaneen taivaan koristeena, kukkivana tulena." 

Eläytymään kutsuva, upeasti kerrottu melankolinen tarina; kasvutarina ja rakkaussellainen, Lapin kuvaus ja ajankuvaus, joka jättää oudosti surullisen ja voimaantuneen olon yhtä aikaa.

Kenelle: Kotimaisten kertomusten ystäville, Lappia rakastaville, komean kerronnan arvostajille.

Muualla: Samanlaista ikiaikaista, luonnonvoimaista ja peräänantamatonta kerrontaa kuin Kalevalassa, sanoo Amma. Väkevää tekstiä, kerronnasta henkii aitous ja rehellisyys, sanoo Jokke.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Gummerus, kahdestoista painos, 2013 (alkuperäinen ilmestymisvuosi 1964). Kansi: Markus Pyörälä.

Postaus on osa Kirjabloggaajien klassikkohaastetta numero 8, jota vetää Tarukirja. Haastesarja on loistoidea, josta kiitän ja teen aaltoja Tuijalle ja Ompulle aina kaksi kertaa vuodessa haasteeseen osallistuessani. Ilman sitä tämäkin helmi olisi jäänyt lukematta. Logo on Tuijan.

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Eganin kirjoja sanotaan poikkeuksellisiksi, "kirjallisuutta uudistaviksi". Sitä olivat aiemmat hienot Aika suuri hämäys ja Sydäntorni, mutta tällä kertaa kokeellisuus väistää perinteisen tarinankerronnan tieltä. Mikä ei tarkoita yhtään sen vähemmän laadukasta luettavaa. Manhattan Beach kiehtoo kuin paras klassikko.

New York, ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Ganstereiden, filmitähtien, duunareiden ja kiihkeän kaupungin lama-aikana Anna on pikkutyttö, joka pääsee rakkaan isänsä Edin kanssa tämän työasioille, myös käymään suuressa rantahuvilassa, jonka omistaa Dexter Styles. Työasiat ovat tytölle käsittämättömiä - kirjekuoria viedään ja tuodaan, viestejä välitetään, jotain sellaista - mutta varakkuuserot Annakin tajuaa nähdessään Stylesin tyttären valtavat leluvarannot, jollaisista Anna voi vain haaveilla.

Tapaaminen on merkittävä tulevaisuuden kannalta, vaikkei Anna sitä vielä tiedä. Vuosien kuluttua, sodan jo puhjettua hänestä tulee elättäjä perheessä, jossa ovat jäljellä enää hänen sisarensa Lydia ja tyttöjen äiti. Älykäs Anna pärjää työssään meritelakalla, mutta se ei riitä. Kun hän näkee merisukeltajien harjoittelevan sotalaivojen kupeessa, hän tietää, mitä haluaa: hänestä tulee sukeltaja.

"Anna ei ollut koskaan ennen törmännyt yhtä paljaisiin ennakkoluuloihin. Tosiasiat ovat mitä ovat, oli luutnantti sanonut, vaikka ensimmäistäkään tosiasiaa ei ollut. Annan kävellessä eteenpäin pettymys ja surkeus kivettyivät järkähtämättömäksi vastarinnaksi, johon hänen aikaisempi vihansa Katzia kohtaan sulautui. Luutnanti ei häntä murtaisi; hän murtaisi luutnantin."

Annan rohkeus astua miehiselle alalle on virkistävää muttei röyhkeää. Sota edistää tasa-arvoasiaa kummasti. Miesten ollessa sotimassa merivoimien on palkattava myös naisia, mutta asiaa ei tehdä helpoksi. Helppoa ei ole myöskään Annan sosiaalinen elämä, rakkauselämästä puhumattakaan, mutta nainen ei suostu uhrin rooliin missään kohtaa. Hän on aktiivinen toimija ja tekee päätöksensä itse. Hänen ajatuksiaan - joihin tietysti vaikuttavat myös ajan kasvatus- ja moraali-ihanteet - on kiinnostavaa seurata. Ja sitä, miten hänelle, hänen isälleen ja Dexter Stylesille käy.

"Päiväsaikaan yksinäisyys oli poissa; sukelluskoulussa hän oli turhaan yrittänyt palauttaa mieleensä edes sen, miltä se tuntui. Mutta hämärän laskeuduttua se kietoutui taas hänen ympärilleen kaamean lohduttavana kuin vanha tuttava ainakin. Sillä oli sydämen syke. Sen syleily vei Annan pois maailmasta, jossa äidit kiskovat lapsiaan kädestä ja miehet kiiruhtivat kotiin iltalehdet kainalossa. Hän nousi johdinautoon, haitariovet pamahtivat kiinni hänen takanaan, ja hän katsoi, kuinka pimeys liukui ohi ikkunan toisella puolella. Se värähteli vaaraa, ja hänen yksinäinen päiväohjelmansa oli viimeinen ohut puolustuslinja sitä vastaan. Mutta mikä häntä muka uhkasi?"

Tarina vilisee havaintoja ihmisluonnosta ja käyttäytymisestä poikkeusoloissa, periytyvistä piirteistä, pärjäämisestä, rakkaudesta ja muista ihmisiä yhdistävistä siteistä. Se avaa myös kaupungin historiaa ja ajankuvaa minulle tuntemattomista kulmista, kuten sotateollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden ruohonjuuritason toimintatavoista. Siinä on jonkinlaista viehättävän nostalgista vanhan ajan klangia. Rönsyjä tiiliskivessä riittää, mutta ne ovat hienosti hallinnassa.

Kerronnan pyörre vie lukijaa ja yllättää kerran toisensa jälkeen. Naisnäkökulma on piristävän suora ja konstailematon, eikä itsestäänselvyyksien kanssa muutenkaan jahkailla. Siirtymät ovat nopeita ja sivaltavia, hyvällä tavalla - lukijan on pysyteltävä hereillä. Luin takakannesta Eganin työstäneen romaania vuosia, minkä ymmärtää jo tietomäärän keruun kannalta, mutta ehkä myös Anna on kehittynyt ja kypsynyt tekemisen aikana. Jossain häivähtää toistoa, mahtaako olla kirjailijan keino helpottaa lukijaa runsauden keskellä vai kertaus tekijälle itselleen vauhtiin pääsemiseksi, jos tekemisessä on ollut pidempi tauko?

Nautinnollinen luettava vanhaan kunnon uppoutumistapaan, ja kirja nostaa entisestään ihailua kirjailijaa kohtaan. Tämä nainen on taitava, valitsee hän minkä lajin hyvänsä.

Kenelle: Vahvan tarinan ystäville, New Yorkin rakastajille, uppoutumaan haluaville.

Muualla: Taitava ihmissuhteiden kudelma, sanoo Oksan hyllyltä -blogi.

Jennifer Egan: Manhattan Beach. Tammi 2018. Suomennos Helene Bützow. Päällys Jussi Kaakinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 43: kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas

Seikkailijoiksi tituleeratut toimittajat Riku ja Tunna ovat vuosia opastaneet kansaa syömiseen, juomiseen ja tietysti matkustamiseen niin tv:ssä kuin kirjoissaan. Miehille on kertynyt kosolti maailman menossa kosolti kokemusta ja näkemystä, joiden pohjalta koottu selviytymisopas on mainio idea. Nyt ei puhuta siitä, miten puhutellaan ihmisiä arabimaissa tai kuinka syödään sormiruokaa, vaan isommista kuvioista: kun kaikki ympärillämme muuttuu, työstä ja taloudesta ilmastoon ja ihmisiin asti, miten pärjätä? Ja miten voi valmistautua tuleviin suuriin muutoksiin?

"Käsillä olevan murroksen vuoksi meistä jokainen on jonkinlaisen hämmennyksen vallassa, vailla entisenkaltaisia kiintopisteitä. --- Viisaiden ihmisten ja tutkimusten avulla setvimme tätä muutosvaihetta."

Opas on jaettu seitsemään selkeään osa-alueeseen, joita kaikkia käsitellään samalla formaatilla. Helpottaa lukemista ja hahmottamista, muistuttaa matkaopasta. Kustakin alueesta listataan keskeiset ennustukset, siihen liittyvät megatrendit sekä asiantuntijoiden (mm. Esko Valtaoja ja Perttu Pölönen) ja kirjoittajien omat kommentit ja näkemykset. Lisäksi ennusteiden pohjalta on jokaisesta aiheesta laadittu utopia ja dystopia: paras ja pahin skenaario siitä, mitä voi tapahtua. Sivuilla on monenlaista vinkkiä ja tietoutta, ja aina aiheen lopuksi todo-lista rastittavine kohtineen selviytyjälle avuksi. Eikun suorittamaan!

Vaihteleva, erilaisista elementeistä - bokseista, listoista, dialogeista, piirroksista, valokuvista jne. - koostuva taitto palvelee silmäilyä ja tekee oppaasta helpompaa luettavaa heille, jotka eivät jaksa pitkiä tekstejä. Vaikka aiheet ja kirjan perussävy ovat asiallisia ja vakavia, löytyy seasta myös huumoria, tekijöille ominaisen rennon kerronnan ja puhekielisyyden muodossa - eikä kaikkia vinkkejäkään ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettaviksi (en usko, että 3D-tulostan itselleni uutta maksaa tai hommaan kehoni syväjäädytykseen ihan pian, mutta netin käytön tarkkuudessa tai valitsemalla ravinnon ilmastomyötäisemmin voin toimia heti).

Haastateltujen asiantuntijoiden ja tietolähteiden suuri määrä tekee vaikutuksen, faktaa ja viisaita kommentteja on pyritty keräämään monipuolisesti. Se, miten paljon lukija arvostaa kirjan asiantuntijoita, on sitten oma kysymyksensä. Ihmettelin Yuval Noah Hararin tekstin lainausten suurta määrää, se toimii ikään kuin "jumalan sanana" koko kirjan taustalla. Selvästi Harari on tehnyt vaikutuksen tekijöihin, kuten moniin muihinkin, joten ehkä hänen ajatustensa tunteminen tosiaan on jo yleistietoa, kun maapallon tilasta puhutaan. Ja kun on asiat on jo kerran hyvin ajateltu ja kirjoitettu, miksei sitä hyödyntäisi. Eiväthän Riku ja Tunna itse professoreita ole, kiinnostuneita ja paljon tietoa hankkineita kavereita kyllä. Näppärästi he ovat viestinsä paketoineet joka tapauksessa.

Toimivatko vinkit - hälveneekö pelko? Vaikea sanoa, mutta oppaassa on ehdottomasti puolensa. Pidin erityisesti sen johdonmukaisesta oman tekemisen ja osaamisen painottamisesta. Jos ihmisellä on tunne, että hän voi tehdä itse jotain, on helpompi kohdata tuntematon tulevaisuus. Ja jotta hän oikeasti voi tehdä ja vaikuttaa, on oltava tietoa, ja sitä saa opiskelemalla ja lukemalla. Tiedon ja osaamisen kartuttaminen ei ole koskaan turhaa, vaan suorastaan elintärkeää ja ainoa keino selviytyä mistä vain, Riku ja Tunna painottavat. Tähän yhdyn! Heidän tunnettuuteensa toivottavasti kiinnostaa ja edistää viestin perillemenoa. Ja saa ajattelemaan asioita pään tyynyyn piilottamisen lisäksi.

Opas antaa tiivistettyä tietoa ja nopean katsauksen viimeisimpiin ilmiöihin ja näkemyksiin, jotka maailmaamme vaikuttavat. Siksi se soveltuu jokaisen luettavaksi, mutta visuaalisuutensa ja säläisyytensä vuoksi uskon sen toimivan erityisesti nuorille ja nuorille aikuisille, jotka eivät paljon lue, mutta ovat huolissaan tulevaisuudestaan. Väreillä ei pelata, kirja on mustavalkoinen, ja myös pokkariformaatin valinta auttaa siinä, ettei kirjan hinta nouse nuoren ulottumattomiin. Hyvä lahjavinkki silti aikuisille, kummeille ja vanhemmille, jonka jälkikasvu pohtii pärjäämistään tai jopa pelkää tulevaisuutta. Lue itse ja anna eteenpäin, niin minäkin tein. Ja tee se pian, sillä tutkimustieto ja maailma elää koko ajan. Tosin en joutunut ostamaan kirjaa, vaan sain sen lukukappaleena kustantajalta. (Täytyy myöntää, että olisi jäänyt muuten ehkä lukematta.)

"Kaikki muuttuu, mutta oikein asein varusteltu ihminen selviää voittajana."

Riku Rantala & Tunna Milonoff: Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Johnny Kniga 2018. Kansi Matias Putus, ulkoasu ja taitto Ana Mitrunen.

Helmet-haaste 2019 kohta 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. 

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Ja muuta elämäkerrallista.

Elvi Sinervo tunnetaan 1900-luvun alkupuoliskon runoilijana, jonka vasemmistolainen ja kommunistinen aate leimasi elämäntarinaa vahvasti. Hänen tuotantonsa ei ole minulle tuttua, mutta taiteilijaelämä on aina kiinnostava aihe. Samoin ajankuva, joka väistämättä välittyy yksittäisen ihmisen tarinassa. Tiesin ennestään elämäkerran kirjoittajan taidot ja omistautumisen aiheelle ja olin myös siksi utelias näkemään, millainen teos kohteesta syntyy.

Syntyy sellainen, josta tekee mieli sanoa: ottakaa oppia! Näin tehdään kunnollista.

Runoilija Elvi Sinervo syntyi helsinkiläiseen kotiin, jossa poliittisia aatteita ja sivistystä arvostettiin. Levyseppä-isän ja kotiäidin lapsikatraasta kasvoi vaikuttajia niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurisesti. Kunnioitettavaa kasvatustyötä vanhemmilta, vaikkei aatemaailmaa jakaisikaan. Sinervon lahjakkuus huomattiin ajan myötä niin lukija- kuin palkitsemispiireissä. Eikä hän kulisseihin sulautuva ihminen: taiteellisen työnsä ohella hän toimi aktiivina muun muassa Kiila-kulttuuriyhdistyksessä.

On koskettavaa lukea Sinervon kamppailusta taiteensa ja aatteensa puolesta arjen ja uran ristipaineissa; varsinkin, kun tiedämme, miten kommunismille itänaapurissamme ja muualla Euroopassa kävi. Sinervo joutui aatteensa puolesta vankilaan asti, ja muutkin hänen elämänsä käänteet ovat kuin romaanista. Arkiset haasteet rahahuolineen, yksilöllisyyden ja yhteisyyden sekä työn ja perheen yhdistämisineen ovat vavahduttavan todellisia ja tuovat mieleen paitsi nykyajan myös tuon kauden muut vahvat naistaiteilijat. Mutta lisäksi sen rohkaisevan ajatuksen, että paljon voi haasteista huolimatta tehdä, jos niin päättää, haluaa ja tuntee paloa. Viesti on ikiaikainen, niin taiteilijuuden, tai jos niin halutaan, koko ihmisyyden olemuksen suhteen, ei suinkaan vanhentunut.

Torninoja-Latola on perehtynyt kohteeseensa syvällisesti, mikä näkyy lukijalle. Elämäkerta on syntynyt väitöskirjan sivupolkuna. Nautin täsmällisestä kerronnasta, jonka asiapohjaan voin huoletta luottaa. Erityisesti ilahduin elämäkerran kirjoittajan omista kommenteista ja näkemyksistä: kirjoittaja ei tyydy vain kirjaamaan faktaa, vaan laajan tietämyksensä pohjalta pystyy arvioimaan asioita itse. Kieli on ammattimaisen sujuvaa ja virheetöntä, suhde kohteeseen lämpimän ihaileva, mutta ei silmiä ummistava. Erinomainen elämäkerta. Perinteiseen tapaan; viitteineen, lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen lajissaan kouluesimerkki, jolle on helppo kuitata kiitettävä arvosana.

Kenelle: Kotimaisen runouden ystäville, elämäkertoja ahmiville, faktan rakastajille, ajankuvaa etsiville.

Muualla: Tervetullut lisä suomalaisnaisten elämäkertojen sarjaan, sanoo Omppu. Kirjoitettu niin hyvin, että luin sitä kuin romaania, sanoo Tarukirja.

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Into 2018.

Elämäkertojen lukijana saa nähdä monenlaista. Parhaimpia ovat ne, joissa yhdistyvät kirjoittajan  syvällinen ymmärrys kohteesta ja henkilökohtainen tunne: Antti Heikkinen ei peitellyt ihailuaan Juice Leskisestä kirjoittaessaan, vaikka kertoi kipeistäkin kohdista. Anne Mattsonin kirja Tellervo Koivistosta perustuu vahvaan kohdepersoonaan ja hänen kiinnostavuuteensa, Kari Hotakaisen kirja Kimi Räikkösestä kirjailijan omintakeiseen tyyliin ja tietämättömyyteen kohteensa alasta. Yksi vaikuttavimpia on Touko Perkon kirja A.I. Virtasesta. Loistoesimerkkejä riittäisi. Mutta myös niitä toisia.

Usein ongelmallisia lukijan kannalta ovat itse kirjoitetut elämäkerrat. Kuten vaikka Reetta Meriläisen Tytön tie, joka kiinnostavasta kohteestaan ja tämän journalisesta taustasta huolimatta on kuiva, itsetehosteinen ja huumoriton, mikä yllätti: jopa Janne Virkkusen elämäkerta Päivälehden mies on virkeämpi. Molemmat ovat olleet Hesarin päätoimittajia, jolloin sisällön odotusarvo varovaisiksi opetetuilta vaikuttajilta ei ollut korkea (silti niin kiinnostava, että piti lukea). Yksi riemastuttavimpia lukemiani poliittisia elämäkertoja on suurlähettiläs Ilkka Pastisen Yläkerran ylhäisyys: monissa tärkeissä foorumeissa vaikuttaneen, viime vuonna edesmenneen Pastisen hauskanterävä kuvaus diplomaatin työstä jäi mieleen. Ulkomaisista elämäkerroista on mainittava Michelle Obama, jonka rooli - ja sitä myöten kirja - on lajissaan uudenlainen.

Oma lukunsa ovat fanikirjat, joita en laske elämäkertoihin, vaikka raja on kieltämättä häilyvä. Ja niissäkin on helmiä ja sitten niitä toisia. Mikko Aaltosen JHT-kirja Jare Tiihosesta avaa onnistuneesti miehen taustoja ja ajatusmaailmaa, kun taas Mari Koppisen Jari Sillanpäästä kertova teos on kritiikitöntä ihailua, taitavasti tehtynä kyllä. (Hieman kirpaisee lukea nykytiedon valossa.)

Lajin lukijan on siis syytä olla tarkkana: harva viidakko on niin sankka ja lavea kuin elämäkertojen. Näen siinä myös paljon mahdollisuuksia. Onneksi niin näkevät tekijätkin. Mia Kankimäki uudistaa lajia upeasti ja persoonallisesti, mistä päästään autofiktion avaraan maailmaan. Mutta siitä lisää toiste - huomaan aiheeni leviävän kuin paras pullataikina.

Luin muuten New Yorkissa pitkään asuneen ja työskennelleen Liisa Simolan Sweet Manhattan -muistelmakirjan, jonka ala-otsikko kertoo mistä on kyse. Kohtaamisia tähtien kanssa esittelee staroja Sophia Lorenista Richard Gereen, Bette Davisista Yoko Onoon, Fidel Castrosta Salvador Daliin - joita kaikkia Simola on onnistunut haastattelemaan, osan kanssa jopa ystävystymään. Vilahtaa myös suomalaisia, kuten Helvi Sipilä, Michael Monroe ja Tyyni Kalervo. Hengästyttävä nimilista ja kertomuskavalkadi kuvaa New Yorkia 1970-luvulta 2000-luvun alkuun, jonka jälkeen Simola muutti takaisin Suomeen (tornien romahtamisen jälkeen, se oli liikaa).

Kirja selkeyttää, mikä on elämäkerran ja muistelmien ero. Se ei kerro Simolasta vaan haastateltavista, joiden urasta ja tapaamisista hän on koostanut tarinan kustakin. Kertomisen arvoinen tarina, jollaista tuskin kukaan muu suomalainen journalisti voisi kertoa, tähtinimineen. Arvostan Simolan kokemusta ja saavutuksia. Mutta kirjaa pidin kepoisena enkä ihastunut sen enempää sisältöön kuin nokkavana pitämääni kirjoitustyyliin, mutta oikealle lukijalle tarjonnee huumaavaa tähtiloistetta.

Liisa Simola: Sweet Manhattan - kohtaamisia tähtien kanssa. Bazar 2018. Ulkoasu: Susanna Appel. 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni

En aikonut lukea tätä kirjaa. Kyökkipsykologiaa, noloja itsestäänselvyyksiä ja iltapäivälehtihoroskoopin arvoisia totuuksia oletin olevan tarjolla, kun ihmistuntemuksesta puhutaan - kunnes kyllästyin ympäristön pulinaan erivärisistä tyypeistä. Kai on pakko ottaa selvää, mistä on kyse, totesin. Ja luin. Ja aika lailla innostuin.

Kirjailija on ruotsalainen yritysvalmentaja, joka on kehittänyt simppelin mallin ihmisten luokitteluun ja keskinäisen vuorovaikutuksen kohentamiseen. Hän jakaa ihmiset neljään kategoriaan, ja malli on yksinkertaisuudessaan yllättävän toimiva. Miten pärjää viileä pilkunviilaaja sininen innostuvan minäpuheen suoltajan keltaisen kanssa? Tai kilpailuhenkinen päättäjä punainen varovaisenvetäytyvän vihreän kanssa?

Kirja kuvaa käyttäytymistyypit väreiksi nimettyinä eri tilanteissa ja lukuisien esimerkkien avulla. Luonnollisesti ihmiset ovat oikeasti moninaisempia ja koostuvat monista eri "väreistä", mutta perusluonne ja asenne ympäröivään maailmaan ovat nähtävissä jokaisessa, kun niitä Eriksonin mallin mukaan alkaa tarkastella. Mallia voi soveltaa niin kotona kuin työelämässä, jonka sujumiseen kirja erityisesti pyrkii antamaan eväitä.

En ole paljon joutunut tekemisiin idioottien kanssa. Olen aina saanut työskennellä itseäni fiksumpien kanssa, mistä olen todella kiitollinen. Kirjan nimi on tietysti ironinen, jos se nyt pitää mainita: jos ympärilläsi on aina vain idiootteja, ehkä syy löytyy muualta kuin heistä. Mutta jatkuvasti teen yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa, ja siihen Eriksonin malli on nopea apu ja laastari, tai paremminkin teippi, jonka avulla yhteistyö voi sutjakkaasti jatkua, säröilystä huolimatta.

Malli ei lyttää ketään, vaan toteaa erilaisuuden olemassaolon.

"...yksikään käyttäytymismalli ei ole oikea tai väärä; suuri osa käyttäytymismalleista on ihan hyviä. Mikään käyttäytymismalli ei ole korrekti tai epäkorrekti. Sinä olet sellainen kuin olet, eikä sitä kannata miettiä sen kummemmin. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Olet hyvä riippumatta siitä, kuinka päätät käyttäytyä tai kuinka muut tulkitsevat käytöstäsi. Tietyissä rajoissa, tietenkin."

Helppoa tähän asti, mutta seuraava ajatus on tukalampi. Meille on aina opetettu, että toisia tulee kohdella kuin haluaisi itseä kohdeltavan. Väärin! Sillä suurin osa ihmisistä toimii ja ajattelee toisin kuin sinä. Ja haluaa itseään kohdeltavan oman käsityksensä mukaisesti, ei sinun.

Kirjoittaja lisää painetta: voit säädellä oman käyttäytymistyyppisi voimakkuutta, kuin ajaisit autoa eri vaihteilla. Tutustuessa ehkä mennään hiljaa, mutta tosi toimissa vitosella. Pointti on se, että kun tunnistat oman käyttäytymismallisi, voit käyttää sitä sen mukaan ja sillä voimalla, mikä edistää asiaasi: yhteistyön rakentamista, tehtävän suorittamista, päätöksen saamista tai jotain muuta. Ymmärrät eriväristä yhteistyökumppaniasi tai kollegaasi, jolle voit tarjoilla asiat hänen malliinsa sopiviksi.

Eriksonin malli ei riitä kartoittamaan henkilökohtaisia eroja tai persoonallisuuksien hienoimpia piirteitä, mutta antaa osviittaa ihmistuntemukseen tasolla, joka useimmiten riittää työelämässä. Siniset haluavat faktaa ja sääntöjä, vihreät luottamusta ja turvaa, keltaiset tilaa itselleen ja innostukselleen, punaiset paikkoja päättää ja voittaa. Kirja kertoo paljon asioita, joista värit tunnistaa. Viimeisen viikon olen päässäni luokitellut ympäristöni ihmisiä: itse olen sinivihreä (turvallisuushakuisia vihreitä kuulemma olemme kaikki lähtökohtaisesti), mieheni on umpivihreä, esinaiseni on - no, kertokoon itse - kollegoissani on niin vihreitä punapilkuin kuin kirkkaankeltaisiakin, enemmistövihreiden lisäksi.

Kannattaa muistaa se, ettei käyttäytymistyyppeihin tarvitse jämähtää. Vaikka perusluonne on tietynlainen, muita toimintatapoja voi hyvin opetella. Ja täytyy, jos aikoo pärjätä ja saada tyydyttävän (työ)elämän. Olen oppinut matkan varrella paljon punaista määrätietoisuutta, nopeutta ja päätöshakuisuutta samoin kuin keltaista leikittelyä ja hetkestä kiinni ottamista. Erilaiset tyypit ovat siten rikkaus, eivät este.

Tyypittelystä tulivat mieleeni lukuisat tyyppi- ja persoonallisuustestit, joissa olen käynyt opiskelu- ja työurani aikana. Olen jopa markkinoinut testausmenelmiä yrityksille rekrytoinnin ja tehokkuuden noston tarkoituksiin. Testauskenttä on epätasainen, testien ja niiden toteuttajien maine vaihtelee, jopa niin, että osa ihmisistä pitää koko lajia huuhaana. Sitä se ei ole: kunnolliset testit mittaavat oikeita asioita, jos ne valitsee, tekee ja tulokset analysoi asiansa osaava testaaja.

Eriksonin malli on nokkelan yksinkertainen kiteytys käyttäytymismalleista. Sen käyttö on arjessa helppoa ja viihdyttävää mutta myös hyödyllistä. Siksi en (enää) ihmettele kirjan suosiota. Sujuva teksti selkeine rakenteineen kannustaa lukemaan, sisällön elementit toimivat, vaikka suomalaiselle lukijalle meininki on välillä turhan toistelevaa. Toisaalta, kertaus on opintojen jne. kun tietokirjasta puhutaan. Tietoähkyä ei päässyt syntymään, lukija on kiitollinen esimerkeistä ja havainnollisuudesta. Lopussa ei ole kaiken kattavaa tiivistystä, on muuta. Peukutan, kannattaa lukea.

"Silläkin uhalla että tämä kuulostaa kliseeltä: lopullinen tavoite on tehdä yhteistyötä ja kohdata muita ihmisiä."

Kenelle: Yrityksessä tai yhteisössä työskentelevälle, tyhmistä kollegoista kärsiville, jatkuvien riitojen ihmettelijöille, toisia ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Erinomaista luettavaa kaikille ihmisten kanssa toimiville sekä erityisesti esimiehille, sanoo Sivistyksen sivuraiteilla -blogi.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni. Atena 2018. Suomennos Riie Heikkilä. Graafinen suunnittelu Göran Alfred.

Helmet-haaste 2019: kirjassa on yritys tai yrittäjä, sitähän Thomas Eriksson on, ja kertoo paljon omista työkokemuksistaan.

Ritva Hellsten: Lea

"Nimeni on Lea. Pelkkä Lea. Kansakoulussa minulle valkenee, että muilla tytöillä on kaksi tai kolmekin nimeä. Tunnen jääneeni muita vähemmälle, minua harmittaa."

Punikinpennuksi pienenä haukuttu Lea on leski, joka on lasten aikuistuttua muuttanut kerrostaloon perheaikojen kodistaan. Hänellä on nyt aikaa muistella niin omaa sodanjälkeistä niukkaa lapsuuttaan kuin nuoruuttaan ja perheen perustamisen aikoja - ja sitä, millainen äiti hän on ollut kahdelle tyttärelleen, Martalle ja Mirjalle.

"Miksi hän ei ollut niin kuin muut ihmiset, ne jotka nauroivat ja leikkivät lastensa kanssa? Hän ei kyennyt iloon, siksi hän pakeni työhön. Uppoutui tekemiseen josta syntyi tulosta, jotainhan hänenkin oli saatava tässä maailmassa aikaan."

Lealla oli selkeä käsitys siitä, mitä hän tytöilleen halusi. Hyvän koulutuksen sekä reippaat ja kunnolliset, komeat ja urheilulliset aviomiehet. "Ja eteenpäin pyrkiviä, menestyviä toki." Ei ainakaan sellaisia kuin Lean oma isä, joka aiheutti tyttäressään vain häpeää ja vihaa, loppuun saakka.

Sukupolvet törmäävät. Lea ei voi ymmärtää, miksi älykäs Martta haluaa jäädä kotiäidiksi, vaikka tällä on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluaa. Hänen, pakosta kotiäidin, oli pidettävä oma miehensä Unto onnellisena ja työkykyisenä niin, että perhe oli turvassa. "Se oli hänen elinehtonsa. Unto oli pidettävä tyytyväisenä."

Lean elämä on ollut ponnistelua, suorittamista, olemassaolonsa oikeutuksen lunastamista työllään. Hänen piti olla tukimuuri, joka piti perhettä koossa, unohti itsensä. Ainoa henkireikä oli ystävä Katja ja tälle kirjoitetut kirjeet. Kirjoittaminen auttaa Leaa selvittämään ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, vaikkei hän kirjeitä koskaan lähetäkään. Kun hän oivaltaa, ettei hänen antamansa äitimalli periydy ja että hän olisi voinut toimia toisinkin, se jysähtää lujaa. Toimiko hän edes oikeista syistä, rakkaudesta, kuten hän väittää? Kun hän katsoo nuorta myyjätyttöä kaupassa, hän tuntee julmaa vallantunnetta.

"Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun hän äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen; jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt, miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän? - Minä olen tehnyt sen monta kertaa, hän itki. - Omille lapsilleni."

Pelkkää synkkyyttä tarina ei ole, vaikka tummanpuoleista (kuten kansikin kertoo). Rakkaus Untoon ja lapsiin on todellista, uskon, ystävyys Katjaan myös, vaikka kaikki erilaista kuin Lea on kuvitellut. Voiko vanhana oppia ajattelemaan uudella tavalla, kirja kysyy ja jatkaa: voiko ikinä päästä eroon edellisten sukupolvien kasaamista raskaista painoista? Se ei ole helppoa, mutta ehkä mahdollista. Ainakin Lea oppii tunnustelemaan omaa oloaan ennenkokemattomalla tavalla, jopa varovaisesti nauttimaan silkasta elossa olemisesta. Ja: "Ajatus tyttärentyttärestä nipisti palleanseutua ja hämmästyen Lea tajusi että se oli onnea." 

Jotenkin tunnistan Lean hahmon aiemmista sukupolvista. Hänestä on vaikea pitää, mutta Hellsten tekee henkilöstä kokonaisen. Uskon Lean kaltaisia olleen tai edelleen vanhuksina olevan, paljon. Toivon ja uskon, että me olemme päässeet jo eteenpäin. Lea koskettaa ja kuvaa aikansa naista rehellisesti. Hellsten tietää, mistä puhuu, ja tekee sen uskottavasti. Taitava, vakava psykologinen romaani.

Teksti on huolella rakennettua ja oikoluettua, napakkaa toimivine dialogeineen, vaikka hetkittäin ylidramaattista ja -sanoitettua kuilun ylle kurottuvine riippusiltavertauksineen tai pitkine bunkkeriesimerkkeineen (samassa kappaleessa). Luontokuvausta on makuuni liikaa, mutta se sopii päähenkilön maailmaan.

Kenelle: Vanhoille rouville, sodankäyneen sukupolven lapsille, mummon ankaruutta ihmetteleville, realismin lukijoille.

Muualla: Donna Mobilen kirjat -blogin Leena sanoo kirjan olevan vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Hän myös kertoo minulle uuden tiedon: Hellsten on Raija Siekkisen sisar. Kappas! Googlatessani lisää opin myös, että Lea on omaelämäkerrallinen, kirjailijoiden äidin tarina.

Ritva Hellsten: Lea. Aviador 2018. Kansi ja taitto: Jonna Nisu. Kustantajan lukukappale.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hyvä ihminen kertoo Rakusta ja hänen matkastaan nuorukaisesta keski-ikään. Nuorena hän tuntee vapautta, seikkailee maailmalla ja löytää kutsumuksensa.

"Avasin sanomalehden ja luin samat uutiset työttömyydestä, lomautuksista, joukkoirtisanomisista ja yhteistoimintaneuvotteluista. Uutiset eivät sinänsä olleet merkittäviä vaan merkittävä oli aika jolloin ne alkoivat kantaa hedelmää ihmisten mielissä. Ihmiset tuntuivat myyvän asioita joita eivät omistaneet, rahasta jota ostajilla ei ollut, hintaan jota kukaan ei voinut maksaa. Siinä koko kurjuus. Kirjoitin päiväkirjaan haluavani auttaa ihmisiä jotka ovat sinkoutuneet tämän laskusuhdanteisen yhteiskunnan laitamille. En halunnut nukkua enkä levätä, en seistä enkä istua vaan kuljeskelin asunnossani kahvikuppi kädessä. Olin onnellinen."

Rakku miettii paljon lapsuuttaan ja kirjaa ajatuksiaan muistiin.

"Jo lapsesta saakka olen halunnut dokumentoida elämääni jollain tavoin, en ole varma miksi. Kai siksi ettei menneisyys koteloituisi minuun hyvässä eikä pahassa, kai siksi että osaisin elää nykyhetken paremmin ja kokea sen voimakkaammin."

Nuorukainen vaeltelee Euroopan kaupungeissa ja kylissä ilman tarkkoja suunnitelmia; huvittuneena luin hänen kommenttinsa alati paikkaa vaihtavista kaduista - samastuttava tunne vieraissa paikoissa kulkeneille. Matkoillaan hän löytää ystäviä, ihastuksia, rakastetunkin. Tavallista nuoren itse-etsintää siis. Ihmisyyspohdintojen myötä saamme käsitystä siitä, miten Rakun ajatuksenjuoksu kulkee.

Työelämässä Rakusta tulee virkamies, joka päättää avustusten myöntämisestä elämässä hankaliin tilanteisiin päätyneille; tavallaan suunnitelman mukaan siis. Suuren virastotalon uumenista löytyy töitä ja työkaveri, jota mies arvostaa, Lindahl. Heidän työstään ja osallistumisestaan konsulttien vetämälle kurssille on hykerryttävää lukea.

"Marraskuuksi virastotalon esimiehet ovat keksineet järjestää meille lisäkoulutusta jonka tarkoituksena on saada meitä ymmärtämään oikein asiakkaiden merkitys työnkuvamme tärkeimpänä osana. Taikasanana on asiakaslähtöisyys. Me vitsailemme siitä lounaalla, tupakkapaikalla ja kahvitauolla sillä eivätkö juuri asiakkaat muodosta työmme lähtökohdan, miksi olisimme unohtaneet sen?" 

Rakku perheellistyy, syntyy poika. Mutta edelleen hän vanhenee, ja sekä perhe- että työkuviot muuttuvat, vaikkei mies sitä toivo. Miksi?

Kirjan perusideaa piti pähkiä tovi - se on sanottu takakannessa, jota en tapani mukaan ollut lukenut. Ihmisellä on tarve nähdä elämänsä kaarena ja yhtenäisenä tarinana, niin Rakullakin. Mutta hänen dokumentoimansa elämä on erilaista kuin hänen ympärillään olevat sen näkevät. Hän itse on  erilainen omissa silmissään kuin vaimonsa tai Lindahlin tai muiden ystävien. Hän on epäluotettava kertoja. Voiko koko elämän elää niin? Emme saa tietää Rakun oikeaa nimeä koskaan, symbolista sekin.

Kiinnostava aihe, hieman vaikeasti avautuva, sillä rönsyt pitkin matkaa viittaavat hämäävästi myös suuntiin, joiden merkitystä tai lopputulosta en nähnyt. Tyylin vaihtelut vakavasta joskus lapsellisen juhlalliseksi äityvästä pohdiskelusta ja ihmissuhdesuosta suorastaan humoristisiin tai outoihin kohtauksiin hämmensivät. Pääskynen taitavana kirjoittajana tekee kuitenkin tekstistä sinänsä nautinnollisen luettavan ja saa lukijan ajattelemaan.

Kenelle: Perusihmisyyttä miettiville, salaileville, miehen kehityskaaresta kiinnostuneille, älyllisen fiktion ystäville. 

Muualla: Kirjasta kirjaan -Hannele sanoo kirjan olevan viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Kirja oli yksi Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2019 kuudesta ehdokkaasta.

Helmet-haaste 2019 kohta 42: kirjailijan nimi viehättää. Linnut viehättävät!