Anu Silfverberg ei päästä lukijoita helpolla. Lehtikolumnit ottavat railakkaasti kantaa ympäristön, naisten ja oman arvostelukyvyn kasvattamisen puolesta. Luonto pakastimessa -kirja pisti kiemurtelemaan kiusaantuneena, kun se osoitti lukijansa etiikan heiveröisyyden lihansyöjänä.
He eivät olleet eläimiä jatkaa tinkimätöntä linjaa fiktion muodossa. Novellit kertovat ihmisistä, jotka usein joutuvat reunalle, rajalle tai sen lähelle, mutta eivät (onneksi) välttämättä ylitä sitä. Silti lukija saa pidätellä henkeään muutamankin kerran, kuten tarinassa Liima, jossa äidin käytös on outoa. Uhkaavaa, levottomuutta herättävää tunnelmaa on muuallakin, kuten Emakkohäkissä, jossa raskaana oleva nainen menee käymään sikalassa. Kannanoton sikatilakeskusteluun voi tehdä näinkin.
Luonto ja ympäristö eivät nyt ole pääosassa, jos ihmistä ei lasketa luonnoksi. Monessa novellissa keskeistä on nainen ja naisen fyysisyys. Muutamassa päähenkilöt ovat miehiä: kun veljekset tapaavat isänsä kuoleman jälkeen tai kun yksinäinen mies yllättyy sisarensa lapsen tavatessaan. Kaikki kohtaavat jonkun, onnekkaasti tai vähemmän. Jotain tuntuu aina puuttuvan, olevan hukassa tai rikki.
Maailmankuva on synkeänpuoleinen ja novellit ovat sen verran raskasta tavaraa, että ainakin minä pystyin parhaiten lukemaan niitä sopivissa erissä. Liian iso annos voi aiheuttaa hylkimisreaktioita. Pikalukuun tai juhlatunnelmaan novellit eivät sovellu, mutta niistä jää väläyksiä mieleen kaihertamaan, sen verran tehokkaita kuvia kirjailija esittää.
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011.
Minäkin tykkäsin tästä, mutta liian isoissa paloissa ei minullakaan toiminut. Yksi novelli silloin tällöin oli juuri sopivasti:)
VastaaPoistaHyvä, ettei nielemisen vaikeus siis koskekaan vain minua. Näin kinkunsyöntiaikoihin tämä ei kyllä ole viihdyttävintä luettavaa.
VastaaPoista