Maria Peura: Tunkeilijat

Kirjamessuista riittää puhuttavaa, mutta messujuttujen väliin tunkee nyt väkisin nimensä mukainen kirja. Maria Peuran romaanien aiheet ovat aina minusta kuulostaneet niin rankoilta, etten nynnysti ole edellisiä uskaltanut lukea, vaikka tiedän niitä kehutun. Nyt puolivahingossa sain kirjan hyppysiini: novelleista koostuvan teoksen lukukokemus ei ollut helppo ja kepoinen (kuten odotinkin), mutta täysi ja hätkähdyttävä.

Kirja kertoo rajoista ja niiden ylittämisestä tai siihen pyrkimisestä. Maarajojen, ikärajojen, sukupolvi- ja sukupuolirajojen, uskontojen rajojen, rauhan ja väkivallan rajojen, kielirajojen...  Henkilöinä esiintyvät turvapaikanhakijat, rasistit ja uskovaiset eri puolilta, eivät vain länsimaiset, miehet, naiset, vanhemmat, lapset ja muun muassa Juha Mieto.

Peura rynnistää rajoja päin rohkeasti ja pakottaa katsomaan niitäkin rajakohtia, joita tavallisesti ei kukaan haluaisi huomata tai edes tunnustaa niiden olemassaoloa. Se ei ole miellyttävää, mutta avaa silmiä. Tuntui siltä, että sivuja pitää käännellä varovasti, hieman kauempaa katsoen: koskaan ei tiedä, mitä eteen hyppää. Lokoisa sohvaluku saattaa kääntyä ahdistukseksi, oma oivallus voi herättää itsesyytöksiä - enkö itsekin olen toiminut sokeasti, ymmärtämättömänä, omiin ammoin asetettuihin rajoihini tukeutuen ja rajan toista puolta miettimättä?

"Muistini on temppuillut siitä lähtien, kun tuli kaupasta, eikä kotia enää ollut, vain hautaustoimisto vastapäätä. On vaikea muistaa yksityiskohtia, sitäkään, pienenivätkö lapsen pupillit vai suurenivatko ne, kun isä oli kuulusteluun noudettaessa muotoiltu tuntemattomaksi."

Vaikuttavimpia novelleja minulle olivat äidin kirje tyttärelleen, ahdistava parisuhde tai konkarin kertomus. Ylittänen rajan tässäkin, kun tunnustan, että omaa elinpiiriä lähinnä olevat tarinat ovat iskevimmät: kaukaisten maiden muuttajat jäävät kaukaisiksi. Peura ei selitä, vaan kuvaa tilanteen. Päättely jää lukijalle.

"Mää olen hyvä ihmistuntija. Eniten musta ois hyötyä työryhmissä, joissa päätetään, kuka saa turvapaikan, kuka ei. Mää kyllä osaisin kysyä oikeat kysymykset ja silmänliikkeistä lukea, valehteleeko ihminen vai puhuuko totta. Sain Raminki tällä taktiikalla seinää vasten ja totuuden selville silloin, kun Ramin postin mukana tuli nimissä isyystodistus."

Sotia muistelevat ihmiset puhuvat "vanhasta rajasta". Se voi olla myös jokaisen omassa päässä: ehkä tänään jo asenteellinen tai muuten vain pölyttynyt. Peura pöllyttää pölyä pois, ja se tekee hyvää, vaikka karvastelee. Kuluneetkin vastakkainasettelut hän tuo esiin tuoreesti. Teksti on kirkasta ja tiivistä, eikä lukija saa löysää köyttä. Tiukkaa tavaraa. Osassa novelleja käytössä on meän kieli, johon juuri sain Everstinnassa hyvin tuntumaa.

"Soli semmonen aika tavanomanen syyskuun päivä. Jokunen pakkasyöki oli ollu, ko mettä helotti ko mikäki ko mie oikasin polkua pitkin kotia työpäivän jälkhiin. Perjantai se hääty olla, ko tyttäret olit minua jo siellä oottamassa."

Tyyli vaihtelee novelleittain synkeästä mustan huumorin vilahduksiin, mutta kerronnaltaan teksti on pääosin realismiksi puettua mielikuvittelua, joka välillä livahtaa omille teilleen irti todellisuuden painolastista (hieman helpotusta lukijalle sentään). Olisinko lukenut, jos olisin tiennyt sisällöstä enemmän? En ole ihan varma. Syytän kaunista, leppoisan vihreää kantta peikkomaisine pikku hahmoineen harhaanjohtamisesta, mutta koskaan kirjan lukeminen ei harmita, kun sen on tehnyt. Ei nytkään.

"Isä aina sanoi, että pitää olla paikallaan, jähmettyä. Kaikkein suurin hyve oli jähmettyminen. Isä otti aikaa, antoi palkinnon, kun hän oli kauan hengittämättä. Palkinto oli iso purukumi, joka tungettiin kurkkuun niin ettei hän enää koskaan hengittäisi." 

Kenelle: Rohkealle lukijalle, rajojen rikkomisesta kiinnostuneille, omaa oivallusta vaativan tekstin ihailijalle.

Muualla: Novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka, kuvaa Omppu. Opus Eka ei kehu, vaan sanoo kirjaa "harvinaisen moniääniseksi mutta musertavan mielenkiinnottomaksi."

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017. Kansi: Eevaliisa Rusanen.