KOM-teatteri: Veriruusut

Anneli Kanto kertoi, ettei sisällissodan punaisista naissotilaista kertova Veriruusut-kirja kiinnostanut "ketään" ilmestyessään 2008, mutta hän on iloinen, että sisällissodan satavuotismuistelun myötä se on noussut esiin. Tampereella kirjasta on tehty musikaali, helsinkiläinen KOM-teatteri nappasi tarinan lavalle omana sovituksenaan, Lauri Maijalan ideasta ja hänen dramaturgianaan ja ohjauksenaan. 

Loistoidea. Vaikka epäilin: mehän tiedämme tämän stoorin juonenkäänteet jo, ja sen, miten se päättyy. Mitä jännää tässä enää muka voisi olla? Luottamus teatterin voimaan taisi unohtua, sillä lavalla tehtiin hyvin selväksi moisen mietinnän typeryys. 

Kun Sigrid oli käynyt kansakoulun ja rippikoulun, pitää alkaa tienata, totesivat vanhemmat. Valkeakoskella se tarkoitti paperitehtaaseen töihin menoa. Siellä 15-vuotias Sigrid tutustui karuun työelämään - raskaisiin töihin ja hyväksikäyttäviin pomoihin - ja ystävystyi muiden tyttöjen kanssa. Kun köyhästä kodista ja katkerankitkerän äidin helmoista ponnistaa, palkka ja oma raha avaa maailmaa aivan uudella tavalla, samoin iloinen ystävyys, lämpö ja tiimihenki (kuten nykyään sanotaan). 

Tehtaan tytöt ovat juuri sellaisia kuin nuoret tytöt ovat (ihania): täynnä intoa, energiaa ja naiseuden rakentamista: katsokaa ja rakastakaa minua! Tästä palkasta uusi pusero, seuraavasta hame! Ystävyyttä vannotaan, ihmissuhteita pohditaan. Kun luokkajako nostaa päätään, ollaan yhtä palavasti oman asian, työläisten, puolella. Miksi ei olisi oltu, kun kokemukset johtavasta luokasta ovat mitä ovat, omistajista olemattomat. Sitä enemmän on tietoa siitä, mitä tehtaan takahuoneissa tapahtuu ylitöihin määrätyille. Tai siitä, miten kotona pihistellään kaiken puutteessa, myös inhimillisen lämmön, Sigridin tapauksessa. Vaikka isä tekee parhaansa äidin kovuutta hyvitelläkseen. Paras ei ole paljon, mutta riittää: Sigridistä kasvaa kiihkeästi kehittyvä, jotain muuta haluava nuori nainen. 

Kunpa vain olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Kun tytöt innostuvat puna-aatteesta ja työläisten asiasta, he eivät mieti seurauksia. Nuoren mustavalkoinen maailma ei tunne muuta kuin oikean ja väärän, joten heidät on helppo agitoida mihin vain. Armeija-asut: Upeita! Aseiden käytön opettelu: En malta odottaa! Venäjä: Siellä on tarjolla kaikkea kaikille! 

Auts. Ompele taisteluasun hatun korvan taakse rusetti. Ole valmis tappamaan tai kuolemaan ylevästi. Mutta oletko valmis siihen, että paras ystäväsi kuolee kituen, veljesi katoaa, vauvasi joutuu tuntemattoman hoiviin ja äitisi ammutaan? Ei, ei kukaan voi olla valmis siihen, mitä sisällissodassa tapahtui. Ei tilanne ollut nuoren tytön kasvutarinassa millään tavalla normaali. Eikä niistä traumoista päästä vielä tässäkään sukupolvessa. Kummallakaan puolella. Siksi tarina on äärimmäisen surullinen ja koskettava: tyttöjen tarina toi kyyneleet silmiin kyynisellekin katsojalle. Mikä helvetin huono tuuri. He voisivat olla omia tyttäriäni tai lapsenlapsiani - tuo innostus, palo ja ehdottomuus. Ne kaikki, he kaikki, niin turhaan. Ja tiedämme, että ainakin osa henkilöistä perustuu todellisiin esikuviin; nuo ihmiset olivat totta. 

KOM-teatterin toteutus on paljaaksi riipivä ja hiljentävä. Näyttelijöiden työ on ammattimaisen tasaista, kuten kyseiseltä teatterilta odottikin: notkahduksia suuntaan tai toiseen en havainnut enkä olisi ehtinytkään, sillä tarina vei mennessään. Sama toimi lavastuksen kanssa. Musiikit olivat myös tehokkaat, vaikka vieroksuin alkupuolen diskotyyppistä kovaäänistä jumputusta (no, ne nuoret). Laulut ovat hienoja (ja niitä oli riittävästi.)  

Kirjaan verrattuna näytelmästä poistettiin kuulemma Tampereen osuus juuri ensi-illan alla. Ehkä siksi toinen puoliaika tuntui turhaan pitkitetyltä. Vaikka siinä on tehokkaita kohokohtia! 

Tarina koskettaa, näyttämöllä kaikki toimii tarinan tukena: KOM-teatterin vankka ammattitaito näkyy. Yksittäisiä suorituksia ei tee mieli nostaa esiin, niin saumatonta ja omistautunutta yhteistyö on. Bloggarikokoontumisessa tapasimme kirjailija Anneli Kannon ja näyttelijä Vilma Melasniemen ennen esitystä, joka oli tämän näytelmän toinen. Vilma kertoi - ennen maskeerausta, jossa hänen piti mennä letittämään kanssanäyttelijöiden hiuksia - näytelmän annista sodan kuvauksena naisen kannalta, sekä fyysisenä että psyykkisenä olentona, tulkitsin. Ja niin juuri esitys teki, komeasti. Ja ilman veriroiskeita, joita pelkäsin! Sen sijaan roiskeita ilmaantui omiin silmänurkkiin. Ei kannata mennä katsomaan, jos pelkää koskettavuutta tai tietoa siitä, mitä sata vuotta sitten tapahtui. 

Tamperelainen Anneli Kanto on monipuolinen kirjoittaja, kirjailija ja journalisti. Kirjallinen tuotanto sisältää historiallisia romaaneja, kuten hieno Pyöveli, lasten ja nuorten kirjoja ja tv-käsikirjoituksia. (Veriruusut-kirjaa en ole lukenut.) Moniosaaja Kanto ei paljastanut, mitä tällä hetkellä on työn alla: jäämme odottamaan jännityksellä.  Kuvassa vasemmalla Anneli Kanto ja Vilma Melasniemi, oikealla yleisöä odottavissa tunnelmissa.

 

Kenelle: Historiaa pelkäämättömille, nuorten naisten läheisille, taitavan teatterin ystäville. 

Muualla:  Tuijata istui eturivissä ja näki näyttelijöiden hien ja kyyneleet. Ajankuvana ravisteleva, sanoo Ääni katsomossa.  

KOM-teatteri: Veriruusut. Alkuperäisteos Anneli Kanto. Kiitos bloggarikutsusta ja taiteilijatapaamisesta teatterille. 

Katso traileri. 

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala. Ohjaajan assistentti Eero Leichner.

Lavalla Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio.

Lavastus Markku Pätilä

Puvut Tiina Kaukanen

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo

Teemakuva: KOM-teatteri.