Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Vaihteeksi jotain hauskaa! Uutisvuodan tietoisuuteenne Siina Tiuraniemen toisinkoisen, joka osoittautuu tragikoomisen arkimielikuvittelun taitajaksi ja hyväntuulisen sisäisen hymyilyn herättelijäksi. Vähempää en toki Kukkia Birgitalle -kirjan kirjoittajalta odottanutkaan.

Jouni ja Laura ovat eronneet jo ajat sitten. Yhteinen lapsi Martin asuu isänsä kanssa ja on normaalin lapsen tapaan välillä sitä mieltä, että sekä isä että äiti ovat ääliöitä. Varsinkin kun hänet pakotetaan pitkälle tylsälle automatkalle Helsingistä Ivaloon sen takia, että iskän äiti on kuollut siellä terveyskeskuksessa (Martinilla ei selvästikään ole sellaista sidettä isovanhempiinsa, joka olisi toivottavaa), eikä iskä osaa ajaa autoa, mutta äiti osaa. Joten Laura lähtee kuskiksi Jounille, joka reagoi oudosti.

"Tällä tarkoitan sitä, että Jouni ymmärtää ylireagoivansa. Tämmöinen reaktio, hyperventilaatiokohtaus, kuten Jounilla tässä edessämme parhaillaan, on toki aivan luonteva, jos on menettänyt jotain äärimmäisen arvokasta, niin kuin äitinsä. Näin ei kuitenkaan voi sanoa Jounista. Hän ei ole menettänyt mitään äärimmäisen arvokasta vaan äitinsä. Tämä kuulostaa ehkä nyt hieman tylyltä, mutta en halua luoda kuvaa, että Jouni olisi ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, koska ei hän ollut."

Laura on aina saanut Jounin tekemään asioita, joita mies ei ole ikinä tehnyt. Enkä minä nyt halua antaa mielikuvaa, että Laura olisi ollut suhteen tukipilari tai johtohahmo. Itse asiassa, Laura saa itkukohtauksen Hirvaskankaan ABC:n parkkipaikalla miettiessään tilannettaan.

"...Annamari on kuollut, ei ole kotia, ei ole pullaa, ei ole töitä, on vain avioero, tiskaamattomat tiskit yksiössä, nyt varmaan jo homeessa..."

Ja millaisen mallin hän lapselleen antaa, sekin itkettää. En oikein pidä noin tunneherkistä ihmistä, kuten Laura. Vaikka hän tunnistaa hyvät kirjat (kuten Margaret Atwoodin) ja ihailtavasti elää tilanteen mukana (lähti kuskiksi) ja on hyvinkin selväpäinen ajoittain. Jouni puolestaan on huolehtiva ja mukautuvainen, tiettyyn rajaan asti. Martin saa monenlaista mallia, vaikka mummonsa mallin menettikin, mikä minua henkilökohtaisesti surettaa, molempien puolesta. Onneksi Martinilla on kaveri, joka on aina Martinin puolella, vaikka väkivaltaan taipuvainen.

"Asiat näyttävät paljon kiinnostavimmilta ylösalaisin. - Tuo koira vaikuttaa epäilyttävältä, Optimus Prime sanoo. Kaikki olisi eri päin, päinvastainen iskä, päinvastainen koti, päinvastainen lapsi. Silloin se tuntui lohdulliselta ja mahdolliselta, ja siksi hän seisoi päällään usein pitkiä aikoja. Mutta nyt isona hän tietää, ettei mikään muutu, vaikka nurinperin asiat näyttävät erilaisilta. - Minä voisin irrottaa siltä pään, sitten olisimme turvassa, Optimus Prime ehdottaa." 

Samalla matkalla vieraillaan Lauran siskon Maijan luona Kajaanissa. Jounin mielestä Maija on niin ylivoimainen, ettei tämä sen takia tarvitse miestä. Nuffeli-koira vaikuttaa riittävän. Mistä puheenollen, myös Jounin äidillä oli koira, Kaaleppi, ja sen kohtalo kaihertaa Martinin mieltä. Voisiko hän saada sen nyt, kun mummoa ei enää ole?

Kertoja on enemmän kuin kaikkitietävä: hän tuppaa odottamatta ja pyytämättä kommentoimaan kaikkea, jopa putkahtaa matkan varrelta mukaan! Pieni maaginen elementti tuo lohdullista sadun tuntua. Kirjoittaja hyödyntää taitavasti ajan ilmiöitä, puhetapaa ja hokemia ja saa aikaan ajanmukaisen jutustelun tunnelman. Teksti soljuu luontevasti ja tökkimättä, aiheet koskettelevat aitoja kokemuksia. Kuten mitä lapsen mieleen jää nopeista tapaamisista. Mitä aikuinen miettii entisistä koulukavereistaan. Miksi David Bowie on eräille niin tärkeä. Miksi miehen ei kannata käyttää suhisevia housuja. Miksi ei ehditä matkalla käydä Joulupukin kylässä Napapiirillä.

Jouni ja muut sopivat tapaavansa Jounin siskon Raisan Saariselän Tunturihotellilla ennen Ivaloa. Tapaaminen ei ole iloinen. Jouni näkee yöllä painajaisia, kuten yleensä muutenkin, mutta aamiainen on hyvä.

Kirja on road trip, perheromaani ja ajassa elävä huumoritwistillä ryyditetty ihmissuhdekuvaus samoissa kansissa. Tarinasta jää hyrisevän hyvä mieli. Ei olla kiiltokuvassa eikä taideteoksessa, ei sataprosenttisesti reaalitodellisuudessakaan (kuka muka on?), mutta jossain tutunoloisessa paikassa, jossa uskaltaa kohdata pahojakin asioita turvallisesti. Sillä jää tuntu, että joku huolehtii. Ja ehkä mekin osaamme. Kyllä tämä tästä.

Kukkia Birgitalle on ilmestynyt myös Saksassa ja päässyt siellä arvosteluihinkin, mitä en tiennyt ennen. Jäämeri on maantieteeltään niin Suomi-sidonnainen, että mahtaako upota muualle: toisaalta perheet ja ihmiset lienevät kaikkialla samanlaisia, tunnistettavaa löytynee. Vaikka saksalaista huumoria pohtinut aiemminkin hieman ihmetellen, kuten tässä ja täällä. Jäämerestä kyllä pidin, toivottavasti saksalaisetkin.

* Huomenna Aamun kirjassa Ylessä, ja sunnuntaina radiossa ja myöhemmin Areenassa puhumassa Jäämerestä. * kopioitu kirjailijan fb-sivulta 8.5.2020. Katsokaa - tai ainakin lukekaa!

Kenelle: Kotimaista fiksua arkiviihdettä kaipaavalle. Eronneille. Pohjoisessa asuvista vanhemmistaan vieraantuneille. Nelostietä matkaaville.

Siina Tiuraniemi: Jäämeri. Minerva 2020. 

Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy. Kustantajan lukukappale.