Tosin nimelle löytyy toinenkin selitys.
"Olen valvonut nyt kahdeksan yötä putkeen. Kun sanon valvoneeni kahdeksan yötä putkeen, tarkoitan sitä todella. En ole nukkunut kahdeksaan vuorokauteen silmäystäkään, en yhden yhtä sekuntia: olen ollut hereillä liki kaksisataa tuntia. --- Sumu, joka nyt täyttää minut, on kauhistuttava."
Jos yksikin uneton yö saa ihmisen sekaisin, miten käy kahdeksan jälkeen? En osaa kuvitella enkä tiedä, onko moinen valvominen edes mahdollista, vaikka kertojamme todistelee sen olevan. Kummasti hän, Maia, silti pystyy hoitamaan työtään, rutiinilla, kokemuksensa voimin. Sirpaleita työn yksityiskohdista ja havaintoja museovieraista on hauska lukea, ne ovat näyttelykävijälle tuttuja: ruuhkat näyttelyn viimeisenä päivänä, jonon hajoaminen tietyssä pisteessä eri näyttelytiloihin, somea varten käyvien nopeat piipahdukset...
"Kukaan ei halua tulla haukkuneeksi työtä, joka on juuri voittanut jonkin hienon palkinnon. Se on hirveän hellyttävää. Ihmiset kuljeskelevat ja ajattelevat: Ahaaa, tällainen on siis upeaa."
"Haluan huomauttaa, että katseeni on hyvin harjaantunut: havaitsen heti, milloin ihminen on oikeasti kiinnostunut näkemästään ja milloin hän vain esittää olevansa kiinnostunut."
Tietysti Maia itse myös katsoo taidetta, tuntee teokset tarkkaan, ja niittenkin havainnoinnista - sekä Maian omien että vieraiden - on kiinnostavaa lukea: miten monin tavoin taideteoksia voi lähestyä ja ajatella. Vaikkei Maia ole erityisen kiinnostunut sosiaalisuudesta, erään näyttelyvieraan kanssa hän tutustuu suhteeseen asti. Peter saa hänet hullaantumaan.
"Minusta tuntui kuin olisin ollut hieman irti - irti lattiasta, irti kaikesta. Tunsin vatsassani ihanaa pistelyä, olin yhtäkkiä hirveän onnellinen. Onni ei ole pysyvä tila, vaan juuri tuollainen pienissä hetkissä tapahtuvat välähdys, jolloin elämä tuntuu ihmeelliseltä, mahdotonkin mahdolliselta."
Peterin vieressä nainen saa unta. Mutta mies ei viivy aina yötä, joskus jopa unohtaa tapaamisen. Hän ei silti vaikuta ilkeältä, vaan huolettomalta. Naisessa on vielä nuoruuden epävarmuutta, hän mukautuu miehen tahtiin, mieltymyksiin, ei saa sanottua mieltään kalvavia kysymyksiä. Mikä ei ole hyvä merkki suhteen kestävyyden kannalta. Suhde etenee silti, yhdessä käydään jopa Tukholmassa.
Jos ihminen valvoo liikaa, hänestä saattaa tulla hieman hullu. Maia vaikuttaa yllättävän täysijärkiseltä, mutta välähtääkö hänessä silti jotain epäilyttävää? Hienoinen vainoharhaisuus kuuluu kirjaan, tarttuu lukijaankin: mikä tässä on oikeastaan totta ja mikä somen luomaa näköharhaa? Ehkä sen selvittäminen vaatii hieman aikaa, luetun kypsyttelyä.
"Muisti on sellainen: kaikki epämukavakin muuttuu nautinnolliseksi, kun olosuhde, jossa muistelu tapahtuu, on kyllin erilainen, toisella tavalla epämukava."
Havainnot, joita Maia tekee, ovat minulle kirjan parasta antia, rakkaustarina ei niinkään, ehkä siksi, että se tuntuu kuvitellulta, mikä on tietysti tarkoituksellista: se sopii sosiaalisen median aikaan ja tapaan nähdä vain jotain hyvää, oikeasta kulmasta.
Kieli on tarkkaan mietittyä ja huoliteltua, kuten Myllymäeltä voi odottaa, jopa sliipatuksi saakka, mutta tarina yllättää. Miten pitkälle valvominen - sen eri merkityksissä - voi mennä?
Kenelle: Museoissa ja taidenäyttelyissä käyville, unettomille, parisuhteesta haaveileville, suomen kielen ystäville.
Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. Kansi Anna Makkonen.
Maisku Myllymäen esikoinen Holly esittelyssä aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti