Kyllä ei tarvinnut mieltä pahoittaa Miniän takia. Oivallisen
tarinan on Kyrö kirjoittanut, ihan oikean kirjan, kuten pitikin, ei ollut vain
mainostemppu, jolla narrattiin ihmisiä ostamaan. Nauroin. Liikutuinkin vähän. Ja sen jälkeen mieleen tulvi muistoja
kaukaisesta lapsuudesta, juuri sieltä Sysi-Suomesta, vanhempien ja isovanhempien
tekemisistä. Jotain niin tuttua…
Hauska pieni kirja, jossa Mielensäpahoittajan miniä kertoo
appensa ennakoimattomasta interventiosta pääkaupunkiseudun kiihkeään bisness-
ja perherytmiin. Kummallisia tilanteitahan siitä syntyy. Kyrö saa asetelmasta herkullisen kahden ääripään elämäntavan kohdatessa, peruna meets pinjansiemen -tyyppisesti.
Mielensäpahoittaja on jo iäkäs elämänkoulima maalaisäijä, joka tulee täysin eri maailmasta kuin huippukoulutettu tehokas miniänsä.
Molemmat ovat itsevarman vakuuttuneita omista totuuksistaan,
mutta kunnioittavat toisiaan ja yrittävät ymmärtää – ja onnistuvatkin siinä mielestäni
ihan kohtuullisesti. Rakkaus saa ihmeitä aikaan, onhan heillä yhteinen lähin
eli se poika. Mutta ei tarvitse säikähtää, ei kirjassa tuollaisia pehmeitä
puhuta – se olisi vakava tyylirikko – ne herkät kohdat pitää lukijan itse
päätellä. Siinä miniä ja appi muistuttavat toisiaan, ettei turhia hempeillä,
vaan toimitaan kun on toiminnan aika. Ja on heissä muutakin yhteistä. Ja sitten
niitä eroja.
Onneksi Kyrö ei tehnyt miniästä mitäänsanomatonta
pompotettavaa, vaan topakan järkinaisen. Rouva on se, joka tässä perheessä
hankkii rahat, hoitaa rahasto-osuudet ja autonvaihdot, poika eli miniän
aviopuoliso taas tykkää olla kotirouva ja hoitaa lapsia. Pojan ääntä ei
kirjassa juuri kuulu, hän ei ole läsnä, eivät myöskään lapset, vaan tarina
keskittyy kahden päähenkilön väleihin.
Sukupolviteemasta voisi hersytellä vaikka kuinka, kuvittelin
jo, millaisen hykerryttävän kohtaamisen Kyrö saisi aikaan isoisän ja
lastenlasten välille, kunhan lapset kasvavat. Kun lapsenlapsi tulee
reppureissulta Indonesiasta, tekee pätkätyötä ansaitakseen seuraavan, vastustaa
energiankulutusta, peltojen raivaamista ja hyötyeläimien pitoa ja kommunikoi pikaviestein
ja kuvin. Luotan tähän isoisään, hän löytäisi varmasti keinot päästä hyvään
ymmärrykseen ja hyväksyntään tämänkin sukupolven kanssa. Kaiken mielensäpahoittelun jälkeen.
Ruskea kastike ei minua niin inspiroinut, mutta sen
lukeminen ennen tätä avaa joitakin kohtia, jotka muuten olisivat menneet ohi. Hyvä mieli tästä kirjasta jää. Minua eivät häirinneet pienet epätarkkuudet, joita Jokke löysi - luin kirjan niin hätäisesti, etten edes huomannut, joten en voi oikein syyttää kirjailijaa hätäilystä - ja vaikka lähtötilanne on jo monesta kirjasta luettu ja sitä voisi jo luulla loppuun kalutuksi, Kyrö on saanut tähän raikkautta. Ja olisiko lopulta se nostalgia, joka vetoaa, tiedä häntä. Myös Kirsi on lukenut Miniän, ja Tuulia.
Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjamedia Oy 2012.
Pohdin pariin otteeseen, uskallanko lukea Miniän ennen Ruskeaa kastiketta. Luin, mutta ehkä olisi pitänyt malttaa. No ehkä kun tässä lähiaikoina kuitenkin luen Ruskean kastikkeen, aukenee ne kohdat Miniästä jälkikäteen. Kiitos linkityksestä!
VastaaPoistaEn lukenut arviotasi kovin tarkkaan, koska omalla yöpöydälläni odottavat vuoroaan sekä Ruskeakastike että Miniä, mutta hyvä tietää että ne kannattaisi lukea juuri tuossa järjestyksessä. Kiitos vinkistä! :)
VastaaPoistaKyllä Miniä toimii varmasti ilman kastikettakin, mutta ruoka-asioihin jälkimmäinen tuo oman pikantin lisänsä. Odotan jännityksellä, mihin Mielensäpahoittajan perhe tästä etenee. Vai siirtyykö Kyrö ihan toisiin maisemiin.
VastaaPoistapistä pistä Miniä jemmaan - siihen kassiin,johon kasautuvat kesälukemiset kamulle. : ) odotan mielenkiinnolla! Katsoin Kyrön haastatteluja nettitv:sta ja olen positiivisesti yllättynyt, pidin jurona...
VastaaPoista