Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Viron historia on tullut tutuksi Sofi Oksasen ansiosta. Hän on tehnyt hienoa työtä Stalinin  lehmistä alkaen ja kirjoittaa KKK:ssa entistä varmemmin ja ammattimaisemmin, jos mahdollista. Mutta kirja ei ole samalla tavalla romaanimaisen selkeästi etenevä kuten Puhdistus eikä omakohtainen kuten Stalinin lehmät, joten lukijalle se ei ole helppo.

Kun kyyhkyset katosivat on enemmän historiankirjausta kuin yksilön tai yksilöiden kertomus. Se kertoo Virosta neuvostovallan alla todesti ja asiantuntevasti, joten jos aihepiiri kiinnostaa, kiinnostaa varmasti tämäkin. Päähenkilöksi nouseva Edgar on takinkääntäjä, onneton opportunisti, jonka toiminta kuvaa hyvin aikansa järjettömyyttä ja pelkoa, jota epävarma ympäristö loi. Kun kehenkään ei voi luottaa, onko väärin yrittää pelastaa edes itsensä. Kuka lopulta kärsii eniten, kuka hyötyy, kun kaikki sairastuvat pelosta samaan mielettömyyteen. Tai kuolevat.

Oksanen kirjoittaa kirkkaasti ja kylmästi, eikä se ole tässä todellakaan huono juttu. Tapahtumat, sekä todellisuuden että kirjojen, ovat niin karmeita, että ne on etäännytettävä jotenkin, ettei tarina mene täysin tympeyksissä mässäilyksi ja tunteissa vellomiseksi. Kirjoissa ei pysty samaistumaan, ympäristö on vieras eivätkä ihmiset ole miellyttäviä - ei Edgar, ei Aliide eivätkä muutkaan. Minusta tämä on tehokas tapa kertoa varsinainen viesti. Tai oikeastaan se on juuri se viesti: mitä valta (mielivalta, väkivalta…) saa aikaan. Niin lähellä meitä, maantieteellisesti ja ajallisesti, kaikki tapahtunut. Vielä 1990-luvun alussa teloitettiin Patarein vankilassa - siinä melkein risteilyalusten sataman vieressä - toisinajattelijoita päähän ampumalla. Nyt paikassa vierailevat turistit.

Läheisyyden oivallus ja tietojemme olemattomuuden tajuaminen on kirjojen suurin anti ja herättävä kokemus. Koulussa jäi paljon oppimatta, kuten kokonaisen kansan ahdinko. Jos asiat olisivat menneet hieman toisin, lukisimmeko tässä suomalaisten historiaa? 

Oksanen nostaa kerroksia ja kierroksia kirja kirjalta. Stalinin lehmät on kvartetin tähän asti helpoin: nuori tyttö päähenkilönä on ymmärrettävin, hänen ongelmansa tutumpia ja arkisempia kuin silloin kun puhutaan koko yhteiskunnan hulluudesta.

Jos pidit Puhdistusta vaikeana, tämä on sitä vielä enemmän. Poliittiset termit ja juonen kiemurat monine henkilöineen ja aikatasoineen vaativat keskittymistä. Ja kaikki hypetys ja ilmiöt Sofi Oksasen ympärillä tuovat lisähälyä, joten piti ponnistella kovasti, että kirjan pystyi lukemaan kirjana, sellaisenaan. Enkä varmaan täysin siihen pystynyt, vaikka yritin; välttelin arvioita ja yritin olla muodostamatta etukäteiskuvaa.

Olen vaikuttunut enkä hetkeen pystynyt tarttumaan seuraavaan kirjaan, mutta myönnän, että siihen vaikuttavat aiemmat kirjat ja Puhdistusleffakin, joka mielestäni on linjassa kirjan kanssa, samaa sarjaa. Ei kaunista, ei helppoa niellä, mutta ei sota koskaan ole. Ei henkilökohtaisella eikä kansakunnan tasolla. Sulateltavaa riittää.

Sulattelemassa myös Helmi K, Minna ja Norkku, jonka mielestä KKK ei ollut lainkaan vaikea.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012.

 

Ja huomasittehan blogin uuden ulkoasun: sen toteutti Jani Paavola, Cloud9.