Ehkä rakkaus oli totta

Ymmärrän hyvin, miksi arvovaltainen The Times vertaa kirjaa David Nichollsiin. Paljon samoja elementtejä, samaa henkeä, samaa tunteiden vuoristorataa ja melankoliaa. Konkreettisesti myös tapahtumapaikka, Lontoo, ja teatterimaailma ovat yhteistä, samoin päähenkilöiden iät ja sosiaaliset asemat; epäselvät, kehittyvät ja yllättävästi muuttuvat suhteet; onnistumisten ja epäonnistumisten raastava vuorottelu.

Luke, Paul, Leigh ja Nina ovat ne neljä, joiden keskinäisiin tai piirin ulkopuolelle ulottuviin ystävyys- ja rakkaussuhteisiin keskitytään. Kurjista kotioloista ponnistava Luke tutustuu parempiosaisiin Pauliin ja Leighiin sattumalta, ja kolmikosta tulee tiivis yhteisö. Nina tulee mukaan kuvioihin myöhemmin, vaikka lukija saa tietää hänen taustastaan jo paljon ennen sitä.

Kirjassa on kivan kiinnostava rakenne: lukija saa riittävästi vaihtelua, mutta ei liian vaikeassa paketissa. Henkilöitä kuvataan eri tavoin - ovathan he persooninakin hyvin erilaisia. Nuoruuden muuntuminen aikuisuudeksi tuo lukutunnelmaan haikeutta. Tarinassa on kehityskertomuksen piirteitä, mutta ennen kaikkea henkilökohtaisten valintojen, tekemisten ja tuntemusten kuvausta, joista sitaattini on napattu.

Elämänmuuttavia ensitapaamisia:
"Minä tunnen sinut, Leigh ajatteli - paitsi ettei melkein edes ajatellut, niin pieni asia se oli, niin hento, että kun sanat olivat muodostuneet hänen päässään, ne olivat saman tien poissa. Hän ei tuntenut miestä. Mies oli hänelle vieras."

"Lavan ulkopuolella avautui ovi, ja äänen suunnasta tuli kylmää valoa. Niin kelmeää kuin valo olikin, se soi Lukelle lepotauon ja palautti hänet nykyhetkeen. Ja sen järjellisen hetken armollisessa autuudessa lavalle käveli nainen."

Huumorikirja tämä ei ole, mutta hyvälaatuiseen viihtymiseen erittäin sopiva. Se kuvaa niin rosoa kuin glamouriakin, enemmän ensinmainittua. Rakkauden ja intohimon polte kärventää tässä ja nyt. Seksi on kuvattu välillä vähän huvittavankin korrektein sanamuodoin.

Oman minän pohdintaa:
"En ole lahjakas, Se ei haittaa minua. Pidän siitä - - - Mutta haluan olla osallinen. Tiedän mikä on hyvää. Olen kyllästynyt painamaan nenääni sitä saatanan ikkunaa vasten. Niin paljon on tekeillä, ja haluan olla siinä mukana, mutten tiedä miten sinne pääsee."

"Hän oli tuskallisen ujo, ongelma oli yllättävä, kun otti huomioon hänen soturin sydämensä. Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista."

Mitkä ne kirjallisuuden perusteemat olivatkaan? Tässä on varmasti niistä muutama, tyylipuhtaalla brittiaksentilla kerrottuina (kuvaannollisesti, sillä luin kirjan suomeksi). Takuuvarma hitti: kirjasta voivat nauttia sekä paljon lukevat että he, jotka lukevat vähemmän. Ja seksismin uhallakin sanon: naisten kirja. En tarkoita sulkea ketään pois, mutta mieleeni tulee aika harva mies, jonka voisin kuvitella tätä lukevan. Rohkeasti vain! Luulen, että karskeille tosimiehille tämän ja vastaavien lukeminen tekisi oikein hyvää, sekä viihtymisen että elämänkuvan laajentamisen suhteen. En usko, että naisia tarvitsee erikseen kehottaa.

Oppimista elämästä, oppimista itsestä: 
Hänen äitinsä kohautti harteitaan. "Ehkä et vain halua uskoa, että kaikki tämä olisi olemassa turhaan", äiti sanoi. 

"Hän oli kauhuissaan siitä, mitä oli tekemässä, ja holtittomasta ilosta jota teko sai hänet tuntemaan. 

Viihdyin Jonesin parissa, mikä tarkoittaa kirjan ahmintaa pikavauhtia. Uskon, että tarina kestäisi hyvin toisenkin lukukerran. Jos malttaisi tarkemmin syventyä, tekstin takaa löytyisi enemmän sävyjä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto.

Kenelle: Ihmissuhteita ruotiville, tunteita ahmiville, höpöviihdettä vältteleville, modernin brittikerronnan ystäville.

Muualla: Omppu kuvaa kirjaa ja sen henkilöitä herkulliseen tapaansa. Hän luki kirjan jo alkukielellä. Ja koska suomennos on arvosteluvapaa 12.3. alkaen, löytyy monesta blogista tänään arvioita, kuten Tuijalta, jolta sain arvostelukappaleen lainaksi.