Mannerheimin kääntöpuoli

Että on kiinnostavaa lukea sadan vuoden takaisista merkkihenkilöistä! Elämäkertahaaste toimii juuri kuten hyvän haasteen pitää; se saa tarttumaan kirjoihin, jotka muuten jäisivät huomiotta.

Sakari Virkkunen on kirjoittanut Mannerheimista enemmänkin, mutta tämä kirja kertoo marsalkasta ihmisenä. Ja naistenmiehenä, tekisi mieli lisätä. Nimittäin naisia hänen elämästään ei todellakaan puuttunut, ja jos joku luuli toisin, voin oikaista asian nyt. Suhteiden laatua ei harmi kyllä yksityisyydestään supertarkan Mannerheimin arkisto paljasta, mutta toimittaja ja tietokirjailija Virkkunen antaa ymmärtää, etteivät ne hänen mielestään aina olleet platonisia. Tekstistä saisi räväköitä Seiskan otsikoita! Nimiä ja paikkoja kerrotaan runsaasti, mutta päähenkilö varoi päästämästä affääreitaan julkisuuteen ja hoiti ne pääasiassa ulkomailla. Kirjan kuvaliitteessä on useita kuvia kenraalista kauniissa naisseurassa, aina erinimisessä. Vaimonsa Anastasian kuoleman jälkeen hän ei tähdännyt uuteen avioliittoon.

"On runsaasti todisteita siitä, että Mannerheimin omassa elämässä henkilökohtaisilla mieltymyksillä naisiin oli huomattava sija. Mutta milloinkaan hän ei antanut niiden uhata yksityistä saati yleistä toimintavapauttaan."

Kirja keskittyy vuosiin 1917 - 1937, vaikka ajankohdan ympärillekin on viittauksia. Mannerheim on Suomessa vasta uransa alussa, suuret sodat vielä edessä ja Suomen sekä miehen itsensä tulevaisuus hämärän peitossa. Tosin tuota peittoa raotti hänelle muutama ennustaja, joista etenkin yksi tiesi melko tarkasti, mitä tuleman pitää (huu...).

Mannerheim oli suuri johtaja, jonka menestys perustui paitsi näkemykseen ja osaamiseen, myös henkilökohtaiseen karismaan. Vaikka hän oli ruotsinkielinen, jäyhät suomalaiset sotilaat hyväksyivät hänet johtajakseen yllättävän nopeasti (naisista puhumattakaan). Virkkunen lainaa ajan Suomen Tukholman-lähettilästä:

"G.A. Gripenberg puhuu magnetismista, joka säteili hänen olemuksestaan, joka herätti kunnioitusta, luottamusta ja kiintymystä ja jonka ehkä parhaiten voimme ilmaista ranskan sanalla 'autorite', joka merkitsee enemmän kuin meidän sanamme 'auktoriteetti'. Matti Kurjensaari, vasten tahtoaankin Mannerheimin ihailija, puolestaan sanoo, että 'Mannerheimissa viehätti viime kädessä vieraan charmi'".

Historiallisissa kirjoissa minua kiinnostavat erityisesti yhtymäkohdat tähän päivään. Ja niitä noilta ajoita löytyy, sillä Euroopan poliittisia valtasuhteita määriteltiin uudestaan ja tulevasta mahdollisesta konfliktista oltiin huolestuneita. Mannerheimia harmitti suuresti silloisen eduskunnan nihkeys puolustusmäärärahojen myöntämisessä, sillä muut tuntuivat suhtautuvan tilanteeseen huolettomasti. Mies piti itse yllä suhteita länteen, sillä hän epäili itänaapurin halukkuutta pitää Suomi itsenäisenä. Hän kävi mm. tapaamassa Ruotsin silloista kuningasta.

"Tarkoituksena on hänen kanssaan keskustella Suomen ja Ruotsin yhteistyön lisäämisestä Neuvosto-Venäjän kasvavaa uhkaa vastaan."

Mannerheim seurusteli suihkuseurapiireissä: suihkummissa, kuin mitä me tasavallan nöyrät asukkaat emme edes osaa kuvitella. Maailma kai tosiaan oli silloin pienempi? Hän tunsi ajan kuninkaalliset, lähettiläät ja taide-elämän vaikuttajat. Vuonna 1936 hän osallistui kuningas Yrjö V:n hautajaisiin Englannissa ja samalla tapasi politiikkoja ja sotilashenkilöitä, ja otti aina puheeksi bolsevismin uhkan Euroopalle. Muiden maiden johto luotti Hitlerin pitävän bolsevikit aloillaan, miehemme oli epäileväinen.

"Mannerheim päätteli, että Suomen on oltava suhteessa Neuvostoliittoon ja Saksaan ehdottoman puolueeton, suuntauduttava Skandinaviaan ja samalla varustauduttava minkä taitaa."

Mutta nyt harhauduin ihan muihin kuin yksityishenkilöasioihin. Vaimottomalla miehellä oli tiettyjä ongelmia.

"Mannerheimin runsaat edustusvelvollisuudet, hänen tarjoamansa lounaat ja päivälliset vaativat emäntänsä, konsertit ja teatterikäynnit edustavan seuralaisen. Ja oli paljon elämän käytännöllisiin järjestelyihin liittyviä asioita, joita olisi ollut työläs hoitaa ilman älykkään ja tarmokkaan naisen apua."

Koska ihailijattaria riitti, Mannerheim keksi, että kaksi kenraalia palvovaa seurapiirirouvaa, Karin Ramsay ja Mary Procopé, saisivat hoitaa asioita. Järjestely toimi mainiosti aikansa. Rouvien lisäksi toki edustavia seuralaisia löytyi muitakin. Mutta nämä kaksi olivat pysyvimmät ja eniten töitä tehneet, myös sairaanhoitajasisaren Sophien myötä perustetun Mannerheimin lastensuojeluliiton puolesta. Helsingin Töölön sairaala oli alunperin kyseisen liiton, ja mies itse hoidatti siellä satunnaiset vaivansa, joita tuli lähinnä ratsastusonnettomuuksista ja vatsavaivoista, ehkä myös stressistä. Mannerheimista tuli myös SPR:n pitkäaikainen puheenjohtaja.

Millainen henkilö Mannerheim oli? Hän oli "kotoisin" Venäjän hovista - hän oli Nikolai II:n kaartissa astelemassa tsaarin vieressä tämä kruunajaisissa, mikä tuntuu uskomattomalta - joten hänen etiketin ja käytöksen tuntemuksensa oli täydellistä. Kuten hänen tyttärensä ystävätär kertoo, niin nuorta naista ei ollut, etteikö Mannerheim olisi avannut tälle ovea.

Gastronomia oli hänen suuri harrastuksensa, ja kestitykset hän mietti tarkoin pikkutarkkoja detaljeja myöten. Hän tunsi ajan ruoka-aineet juomineen ja varmisti aina vieraidensa tyytyväisyyden. Mannerheim tuntuu isolta persoonalta pieneen Suomeen. Hän oli aito maailmankansalainen jo ennen kuin käsite keksittiin. Kylpylämatkat Euroopppaan tai piipahdukset lähimaissa eivät olleet meidän viikonlopun mökkimatkojamme harvinaisempia. Kaukomatkat olivat myös ohjelmassa. Luulen, että Suomi oli hänelle ahdas ja hän hengitti vapaammin muualla; on kiehtovaa ajatella, että hän kuitenkin valitsi maamme kotimaakseen ja tukikohdakseen. Lapsuuden peruja ja sotilaan kunniallisuutta? Mielelläni ajattelisin syyksi myös isänmaan kunnioitusta ja sen hyvien puolien näkemistä, puolustamisen arvoisuutta. Vaikka hän olisi voinut valita toisinkin. Hänen kaltaisensa olisi loistanut muuallakin. Ja Suomi tarvitsi hänenkaltaistaan kosmopoliittista johtohahmoa, minkä hän ehkä itsekin tiedosti.

Rakas harrastus hevosten - hän oli henkeen ja vereen ratsuväen mies, vaikka joutui raskain mielin toteamaan, että sodassa ratsuväen aika on ohi - ohella oli metsästys, etenkin suurriistan. Nykyään häntä sanottaisiin extreme-harrastajaksi. Intiasta hän toi tuliaisina tiikerintaljoja, joista suurin on edelleen näytillä Kalliolinnantien talossa Kaivopuistossa, nykyisessä museossa. Lisäksi hän oli musiikin ystävä, ja konsertit olivat hänelle tärkeitä, vaikkei hän itse ollut musikaalinen. Kirjoitustaitoakin hänellä Virkkusen mukaan oli: hän tunsi kirjallisuutta laajasti ja ystäviensä kanssa harrasti runomuotoisten tervehdysten vaihtoa. Julkkiksena ja poliittisena henkilönä hän joutui pitämään paljon puheita ja tuottamaan tekstejä eri tarkoituksiin. Mannerheim oli tarkka tässäkin: hän luetutti puheitaan ja tekstejään luottoystävillään löytääksen sopivimman ilmaisun.

Valkoisten johtajana myöhemmin tunnetuksi tulleen Mannerheimia ihailivat myös punaiset. Jopa Väinö Tanner havaitsi, "miten intelligentti ja kokenut hän on." Paasikiveen henkilökohtaiset suhteet olivat viileät, mutta älykkääästi faktoihin sopeutuvat. Vaikkei Mannerheim ollut ajan presidenttien kanssa sydänystävä, puolin ja toisin ansiot myönnettiin eikä yhteyksiä suljettu, kärhämistä huolimatta.

Kirja päättyy komeaan kuvaukseen komeista päähenkilon 70-vuotisjuhlista. Juhlat kestivät useita päiviä ja päättyivät kiitoskirjeisiin, joita Mannerheim uskollisine palveluskuntineen lähetti arviolta 1500 - 2000 kappaletta.

"Kuten aina: kun Mannerheim koki huomionosoituksen, hän piti huolen siitä, että antaja ei sitä unohtanut. Marsalkan kiitos oli aina viimeistelty ja persoonallinen."

Syntymäpäiväjuhlallisuuksia Virkkunen kuvaa osoituksena Mannerheimin ulkoinaisesta käyttätymisestä: "...täydellisyyden saavuttamisen tarve, tarve antaa näytelmälle viimeistelty vaikutelma."

Kiehtova kirja Virkkuselta: minulle se toi paljon uutta tietoa ja näkemystä noista ajoista. Eikä kirja ole tylsä historiikki, vaan elävä kuvaus, jossa aiheet ja luvut ovat riittävän pieniksi palasteltuja myös niille, jotka kaihtavat syviä luotauksia ja historiakuvauksia. Kirjoittajan suuri ihailu päähenkilöä kohtaan välittyy välillä hieman korostetusti, mutta suhtautumisensa saa lukija valita itse. Tietokirjaa ei voi arvioida kaunokirjallisuuden kriteereillä. Lisämausteena lukemassani kirjaston kirjassa ovat jonkun aiemman lukijan kynällä tekemät merkinnät: hän ei näköjään ole hyväksynyt muun muassa vapaussota-termiä ja kiinnittää tarkkaa huomiota sanavalintoihin muutenkin (mikä nauratti - enkä ollut useinkaan samaa mieltä.)

Muualla: Blogeista en teosta löydä, mutta tämänkin kirjan perusteella Mannerheim on suomalainen myyttinen hahmo numero yksi, Väinämöisen ohella. Kaunokirjallisuudessa viittauksia häneen löytyy muun muassa Eva-Kaarina Arosen pyörryttävän upeasta Kallorummusta ja Markus Nummen Kiinalaisesta puutarhasta, joita lämpimästi suosittelen lukemaan. Eric Eno Tamm teki matkan itään Mannerheimin jalanjäljissä.

Kenelle: Suomesta kiinnostuneille, historiasta päihtyville, glamouria haikaileville, ruokablogien pitäjille, juorulehtien lukijoille, elettiin sitä ennenkin -tuumiville, myyttejä tutkiville.

Sakari Virkkunen: Mannerheimin kääntöpuoli. Otava 1992.
Kuva: antikvaari.fi 

Merkkaan kirjan Elämäkertahaasteeseen ja sen minihaasteeseen: yksi politiikkoelämäkerta.