Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleilla jatketaan, mutta uutukaisista hyppään sadan vuoden taakse: novellien lisäksi Toivo Tarvas kirjoitti "nykyaikaisia romaaneja", nuorten kirjoja ja ainakin yhden näytelmän. Wikipedian mukaan hän myös työskenteli Suomalaisessa Kirjakaupassa ja vakuutusalalla.

Antti Majander kertoo HS:ssä tänään Tarvaksen olleen mukana kirjailijaporukassa 1917 oudolla laivamatkalla Helsingin Kauppatorilta Santahaminaan. Valkoiset olivat viemässä punaisten puolella toiminutta Irmari Rantamalaa (alias Maiju Lassila) teloitettavaksi. Mutta hän joko hyppäsi itse laivasta ja hukkui tai hänet tapettiin. Totuutta ei saatu koskaan selville, kirjailijat pitivät suut supussa.

Se kytköksenä päivän historia-aiheeseen, sisällissotaan, mutta novellikirja, jonka juuri luin, on kirjoitettu ennen sitä. Nimensä mukaisesti se haikailee Helsingin katoavien piirteiden ja paikkojen perään ja tämän ajan ihmistä riemastuttavasti päivittelee kaiken nopeaa muuttumista ja uudistusvimmaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Kymmenestä novellista nousi esiin etenkin Murtokadulla, joka kertoo nykyisen Kaisaniemenkadun rakentamisesta. Tiivis kortteli oli puhkaistava, kun liikenne kasvoi. Kadun tieltä purettiin huolella rakennettuja kivitaloja, mikä suretti rappari Kristian Hartzellia, joka oli useimpia Helsingin taloja ollut itse rakentamassa, tätäkin nyt purettavaa.

"Hartzellista tuntui, niinkuin hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirveän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä... Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan."

Myös Hartzellin poika Vilho osallistui purkutöihin, ja tytär Santra toi heille kahvia. Sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta; miehen pahat aavistukset käyvät karmealla tavalla toteen.

Enkeltensä vel -novelli vie kesään, jolloin peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo olivat lähettäneet perheensä maalle ja päättävät itse rentoutua, kun nyt aukesi tilaisuus. Lukija saa kulkea miesten mukana matkan Punavuorten pahamaineisissa kapakoissa ja palata Petterssonin kanssa samoille paikoille viidentoista vuoden kuluttua. Mutta kaupunki on muuttunut tuosta ensimmäisestä reissusta, puutalojen sijalla on kivitaloja, vanhat tutut kapakat ovat hävinneet! Uudet eivät tunnu samoilta.

"Mutta hänellä oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin 'Enkelten sävelessä'..."

Hautoja kohti kertoo pesutuvasta vilustumisen uhallakin kurkkivista rouvista, jotka harrastuksekseen vahtivat ohikulkevia hautajaissaattoja, etenkin eräästä, joka valppaimmin maahanpanijaisten aikataulua seuraa.

"- No tartteekos Sundbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään? - Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa." 

Tarvas kertoo lisäksi höyrylaivan palosta, lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelinista, joka asettaa suuret vaatimukset käyttämälleen yleiselle saunalle, neiti Ottilia Silfverbäckistä, jota maistraatti vaatii korjaaman kadun neidin ison keskustatalon kohdalta (hävytöntä, kallista!), kahviputkan pidon haasteista (kahviputkalla "tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa") sekä Antti Pelttarista, joka joutuu siirtämään perinteistä tupakanmyyntipistettään sillan korvalla, kun Pitkääsiltaa aletaan rakentaa ja entinen silta puretaan. Kokoelman alussa on kaupungin kauneutta ylistävä prologi ja lopussa tunteikas epilogi ihmisiä vihaavasta piilipuusta - kuin traagisempi versio episodista Lasipalatsin kulmalla vuonna 2003!

Tarvas luo mainioita, draamattisia tuokio- ja henkilökuvia lyhyesti ja lörpöttelemättä. Sadan vuoden takainen kaupunki avautuu lukijalle aitona ja liikuttavanakin; silloiset paikat ovat ehkä kadonneet, mutta monta tuttua piirrettä on näkyvissä, kuten ahkera rakentaminen ja keskustan toimivuuden miettiminen. Politiikasta ja sodasta ei puhuta, paitsi muutamana verhottuna viittauksena. Toki koko kokoelman voi nähdä tulevaisuuden pelkona, onhan se häpeämättömän nostalginen ja uutta vieroksuva, mutta lähinnä pidän sitä rakkaudentunnustuksena Helsingille ja sen ihmisille. Riemastuttava teos, jonka lukeminen oli iso ilo.

Helsinki-aihe on lemppareitani, etenkin sen historia. Minulla on pieni kokoelma aiheen kirjoja, ja siihen Tarvas on itsestäänselvä lisä: onneksi löysin alkuperäisen kirjan divarista. Ja divarinpitäjä kääri sen hienoon, vanhan ajan lahjapaperiin! Mutta jos ei divari tärppää, kirja on saatavilla myös uutena näköispainoksena ntamon nettikaupasta.

Muualla: Kirjasammon ansiosta kirjan olemassaolon havaitsin.

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä. Otava 1917.

Helmet-haaste 2018 kohta 4: kirjan nimessä on jokin paikka.