Kaunokirjallisuus, mikä mainio sana! Käännettyjä kaunoja luin tällä viikolla muutaman, jotka ovat ohuita tai pienoisromaaneja, sisällöltään tai tekijältään ehdottomasti kiinnostavia. Nopean lukemisen ystäville!
Ferranten kaikki suomennokset olen lukenut, joten en tietenkään voinut tätä jättää väliin. Uusin, Tyttären varjo, on julkaistu alunperin 2006 eli ennen kirjailijan maailmanlaajuista suosiota, jota Suomessa alkoi levittää Avain-kustantamo, Anna-Riikka Carlssonin johdolla, suomentamalla teoksen Hylkäämisen päivät jo vuonna 2004. Eräillä on vainua!
Ferranten tumma tyyli on omaääninen jo tässä. Vaikkei vielä yhtä vaikuttava kuin vaikka edellä mainitussa, joka toimi minulle tehokkaammin, sillä Tyttären varjon Ledaa en kaikin osin tajua. Tunnelma on kuitenkin vahva, vaikken oikein tiedä, päästäänkö tarinassa mistään mihinkään. Ledan lapset muuttavat kotoa, ja äiti ottaa kaipaamansa irtioton arjesta lähtemällä merenrantalomalle Etelä-Italiaan.
"Ei pitäisi koskaan saapua vieraaseen paikkaan illalla, kaikki on epämääräistä ja voi helposti riistäytyä hallinnasta."
Amor on ruotsalainen maahanmuuttajaperheen poika. Kun Tukholmassa räjähtää autopommi, on puhelin kuumana veljien kesken.
"Vihan ruokkiminen sisuksissa on kuin tarttuisi tulikuumaan kekäleeseen jotta saisi viskattua sen päin toista ihmistä. Itsensä siinä vain polttaa."
Melko itsestäänselviä ja epäyllättäviä päätelmiä, ja tarina on kuin kiltisti sääntöjen mukaan muotoiltu äidinkielen ainekirjoitus. Suomennos ei kaikilta osin mielestäni ollut luonteva, mutta myönnän auliisti en-olevani nuorisokielen asiantuntija. Mutta sanoisiko nykynuori: "Älä viitsi, kaveri." Tai "kartsalla rilluttelemassa"? Asetelma on silti erittäin uskottava; perheet veljet serkut kaverit, eikä päähenkilö itsekään ole lopulta varma, mitä tapahtuu. Ainakin nuoruus tapahtuu. Ja rasismi. Lasken kirjan samaan sarjaan kuin edellisenkin: kehityskelpoinen, suomennettu kirjailijan myöhempien ansioiden siivellä. Missä käytännössä ei ole mitään vikaa ja uteliaina luemme kaiken, mutta ilman kirjailijan myöhempiä ansioita, kuten kirjaa Kaikki se mitä emme muista, tätä tuskin olisi suomennettu.
Kun kirjailija on tunnustettu ja hyväksi havaittu, on riemastuttavaa lukea häneltä erityyppisiä tekstejä. Ian McEwan liikkuu äärivakavan ja täysin hulvattoman akselilla, joskus jopa samassa kirjassa. Torakka on hulvatonta lajia, mutta ei ilman taka-ajatuksia todellisuudesta. Jos Englannin pääministeriksi nousee torakka, miten hallinto muuttuisi kuningaskunnassa - ja muuallakin, sillä myös Amerikan presidentillä saattoi olla alunperin kuusi jalkaa, vihjaa teos (emme varmaan olisi yllättyneitä enää mistään kyseiseen henkilöön liittyvästä).
Pääministeri Sams huomaa ihmisyydestä hyviäkin puolia, kuten tarttumapeukalon. "Aina silloin tällöin joku Homo sapiensin tapainen nuori nousukaslaji onnistui kehittämään hyödyllisiä piirteitä." Mutta surkean vähän, verrattuna kunnon kilpikuoreen ja etenkin feromoneihin perustuvaan ajatteluun ja viestintään. "Mitä ajatusten muotoiluun tuli, kirjoittaminen oli kaikesta esteettisestä viehätyksestään huolimatta surkean analogista."
Taustalla on Brexit, jota ei mainita mutta josta McEwan luo oman versionsa. Tai siis torakkapääministeri Sams luo siitä oman versionsa uudella, mullistavalla, rahan kiertosuunnan kääntävällä, reversalismiksi nimetyllä talouspolitiikallaan. Harvoin talouspolitiikkaa lukiessaan nauraa näin paljon kuin tämän kanssa tein! Ehdottomasti ykköskirja tässä postauksessa esitellyistä. Ja ajankohtainen, ministerien eroamissyistä puhuttaessa. Sams osaa käyttää mediaa taitavasti.
Aiempia McEwaneja blogissa:
Sementtipuutarha
Polte
Vieraan turva
Pähkinänkuori
Kaltaiseni koneet
Muodonmuutoksesta on kyse päällisin puolin myös Stephen Kingin Keveydessä, ja mestarikirjailijan revittelystä. Amerikkalaisen pikkukaupungin asukki Scott Carey huomaa painonsa laskevan nopeasti ja huolestuu. Mitään fyysistä vikaa ei kuitenkaan löydy. Samoin kuin McEwanin Torakassa, oudosta oireesta koituu myös iloa ja hyötyä kantajalleen.
"Hänen kummallisen tilansa yksi etu oli - kasvaneen tarmon lisäksi - se, että hän saattoi syödä kuinka paljon tahansa lihomatta läskiksi. Kolesteroli voisi olla pilvissä rasvan syömisestä, mutta vaisto sanoi Scottille, ettei niin ollut käynyt. Hän oli elämänsä parhaassa kunnossa, vaikka vyön yllä löllyi hämäävä vararengas, ja mieliala oli korkeammalla kuin koskaan sitten hänen ja Nora Kennerin hehkeän romanssin."
Scottin kohtaloa on jännittävää seurata, vaikkei kauhua Kingille tunnusmerkkimäiseen tapaan tarjoilla. Enemmän seuraillaan ihmissuhteiden kehittymistä naapurustossa. Kirja toi mieleeni Kingin Tervetuloa Joylandiin, myös mustalta huumoriltaan ja eräiltä piirteiltään, joita en voi tässä paljastaa. Aihetta kyllä mietin: irvaileeko King ihmisten yhä kasvavalle viihteen tarpeelle? Mihin jatkuva keventyminen päättyy? Vai onko tämä satiiria siitä, mitä pitää tapahtua, ennen kuin ennakkoluulot vähemmistöjä kohtaan hälvenevät?
Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 24: yli 20 kirjaa kirjoittanut kirjailija. Paljon yli! Sopisi myös kohtaan 41: kirjassa laitetaan ruokaa.
Ferranten kaikki suomennokset olen lukenut, joten en tietenkään voinut tätä jättää väliin. Uusin, Tyttären varjo, on julkaistu alunperin 2006 eli ennen kirjailijan maailmanlaajuista suosiota, jota Suomessa alkoi levittää Avain-kustantamo, Anna-Riikka Carlssonin johdolla, suomentamalla teoksen Hylkäämisen päivät jo vuonna 2004. Eräillä on vainua!Ferranten tumma tyyli on omaääninen jo tässä. Vaikkei vielä yhtä vaikuttava kuin vaikka edellä mainitussa, joka toimi minulle tehokkaammin, sillä Tyttären varjon Ledaa en kaikin osin tajua. Tunnelma on kuitenkin vahva, vaikken oikein tiedä, päästäänkö tarinassa mistään mihinkään. Ledan lapset muuttavat kotoa, ja äiti ottaa kaipaamansa irtioton arjesta lähtemällä merenrantalomalle Etelä-Italiaan.
"Ei pitäisi koskaan saapua vieraaseen paikkaan illalla, kaikki on epämääräistä ja voi helposti riistäytyä hallinnasta."
Elena Ferrante: Tyttären varjo. (La Figlia Oscura 2006) WSOY 2020. Suomennos Helinä Kangas. Päällys Martti Ruokonen.
"Vihan ruokkiminen sisuksissa on kuin tarttuisi tulikuumaan kekäleeseen jotta saisi viskattua sen päin toista ihmistä. Itsensä siinä vain polttaa."
Melko itsestäänselviä ja epäyllättäviä päätelmiä, ja tarina on kuin kiltisti sääntöjen mukaan muotoiltu äidinkielen ainekirjoitus. Suomennos ei kaikilta osin mielestäni ollut luonteva, mutta myönnän auliisti en-olevani nuorisokielen asiantuntija. Mutta sanoisiko nykynuori: "Älä viitsi, kaveri." Tai "kartsalla rilluttelemassa"? Asetelma on silti erittäin uskottava; perheet veljet serkut kaverit, eikä päähenkilö itsekään ole lopulta varma, mitä tapahtuu. Ainakin nuoruus tapahtuu. Ja rasismi. Lasken kirjan samaan sarjaan kuin edellisenkin: kehityskelpoinen, suomennettu kirjailijan myöhempien ansioiden siivellä. Missä käytännössä ei ole mitään vikaa ja uteliaina luemme kaiken, mutta ilman kirjailijan myöhempiä ansioita, kuten kirjaa Kaikki se mitä emme muista, tätä tuskin olisi suomennettu.
Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni. (Jag ringar mina bröder 2012). Johnny Kniga 2020. Suomennos Tarja Lipponen.
Kun kirjailija on tunnustettu ja hyväksi havaittu, on riemastuttavaa lukea häneltä erityyppisiä tekstejä. Ian McEwan liikkuu äärivakavan ja täysin hulvattoman akselilla, joskus jopa samassa kirjassa. Torakka on hulvatonta lajia, mutta ei ilman taka-ajatuksia todellisuudesta. Jos Englannin pääministeriksi nousee torakka, miten hallinto muuttuisi kuningaskunnassa - ja muuallakin, sillä myös Amerikan presidentillä saattoi olla alunperin kuusi jalkaa, vihjaa teos (emme varmaan olisi yllättyneitä enää mistään kyseiseen henkilöön liittyvästä).Pääministeri Sams huomaa ihmisyydestä hyviäkin puolia, kuten tarttumapeukalon. "Aina silloin tällöin joku Homo sapiensin tapainen nuori nousukaslaji onnistui kehittämään hyödyllisiä piirteitä." Mutta surkean vähän, verrattuna kunnon kilpikuoreen ja etenkin feromoneihin perustuvaan ajatteluun ja viestintään. "Mitä ajatusten muotoiluun tuli, kirjoittaminen oli kaikesta esteettisestä viehätyksestään huolimatta surkean analogista."
Taustalla on Brexit, jota ei mainita mutta josta McEwan luo oman versionsa. Tai siis torakkapääministeri Sams luo siitä oman versionsa uudella, mullistavalla, rahan kiertosuunnan kääntävällä, reversalismiksi nimetyllä talouspolitiikallaan. Harvoin talouspolitiikkaa lukiessaan nauraa näin paljon kuin tämän kanssa tein! Ehdottomasti ykköskirja tässä postauksessa esitellyistä. Ja ajankohtainen, ministerien eroamissyistä puhuttaessa. Sams osaa käyttää mediaa taitavasti.
Ian McEwan: Torakka. (The Cockroach 2019). Otava 2019. Suomennos Jaakko Kankaanpää.
Aiempia McEwaneja blogissa:
Sementtipuutarha
Polte
Vieraan turva
Pähkinänkuori
Kaltaiseni koneet
Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 33: muodonmuutos.
Muodonmuutoksesta on kyse päällisin puolin myös Stephen Kingin Keveydessä, ja mestarikirjailijan revittelystä. Amerikkalaisen pikkukaupungin asukki Scott Carey huomaa painonsa laskevan nopeasti ja huolestuu. Mitään fyysistä vikaa ei kuitenkaan löydy. Samoin kuin McEwanin Torakassa, oudosta oireesta koituu myös iloa ja hyötyä kantajalleen."Hänen kummallisen tilansa yksi etu oli - kasvaneen tarmon lisäksi - se, että hän saattoi syödä kuinka paljon tahansa lihomatta läskiksi. Kolesteroli voisi olla pilvissä rasvan syömisestä, mutta vaisto sanoi Scottille, ettei niin ollut käynyt. Hän oli elämänsä parhaassa kunnossa, vaikka vyön yllä löllyi hämäävä vararengas, ja mieliala oli korkeammalla kuin koskaan sitten hänen ja Nora Kennerin hehkeän romanssin."
Scottin kohtaloa on jännittävää seurata, vaikkei kauhua Kingille tunnusmerkkimäiseen tapaan tarjoilla. Enemmän seuraillaan ihmissuhteiden kehittymistä naapurustossa. Kirja toi mieleeni Kingin Tervetuloa Joylandiin, myös mustalta huumoriltaan ja eräiltä piirteiltään, joita en voi tässä paljastaa. Aihetta kyllä mietin: irvaileeko King ihmisten yhä kasvavalle viihteen tarpeelle? Mihin jatkuva keventyminen päättyy? Vai onko tämä satiiria siitä, mitä pitää tapahtua, ennen kuin ennakkoluulot vähemmistöjä kohtaan hälvenevät?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti