Pride-viikon kunniaksi

Pride-viikon kunniaksi halusin lukea aiheeseen sopivaa. Nappasin kirjastosta Michael Cunninghamin Jääkuningattaren, jota siellä suositeltiin. Arvelin kuulun kirjailijan olevan "varma nakki", vaikken kirjasta mitään tiennytkään.

No, petyin. Vaikka ihailen Cunninghamin tapaa rakentaa hienoja lauseita ja kieli- ja mielikuvia, en päässyt kirjan kanssa sinuiksi. Se kertoo Barrettista, nelikymppisestä monilahjakkaasta kaverista, joka ei ole osannut päättää, mille uralle suuntautuisi, ja haahuilee siellä täällä. Seurustelusuhteet eivät ole työpaikkoja kestävämpiä. Kun viimeisin poikaystävä ilmoittaa erosta tekstarilla, mies masentuu ja huomaa vanhentuneensa. Erot eivät enää ole räiskyvää tavaranheittelyä kuten nuorena, vaan neuvottelutapaan viileä ilmoitusasia.

Barrett asuu veljensä Tylerin - huumeaddiktin ja biisintekijän - ja tämän vaimon Bethin kanssa. Beth on kuolemaisillaan syöpään, mutta kuin ihmeen kautta saa lisäaikaa. Barrett uumoilee, että hänen taivaalla näkemällään oudolla valoilmiöllä on tekemistä asian kanssa.

Veljekset jatkavat elämäänsä, ystävien tapailua ja suhteitaan ja kirjan lukee sujuvasti, mutta pääpointti jää minulta oivaltamatta. Samannimisessä Anderssenin sadussa poika saa peilinpalan silmäänsä ja muuttuu: Tyler saa kirjassa jääkiteen silmäänsä, mutten havaitse muutosta. Entä kuka tai mikä on Jääkuningatar? Viitataanko sillä ja New Yorkissa satavalla lumella huumeisiin, joista puhutaan paljon? Mikä merkitys on valoilmiöllä; erityisyyden oivallus tai jotain sellaista? Tunnen itseni tyhmäksi. Cunninghamin Illan tullen -kirjasta pidin paljon.


Toinen viikkoon aiheeltaan sopiva kirja on amerikkalaisen Meredith Russon Tyttösi sun. Ikävä sanoa, mutta en pitänyt tästäkään. Amanda on tyttö, ollut aina, vaikka syntyi poikana. Kirja kuvaa hänen taisteluaan sukupuolensa puolesta, perheen nihkeyttä, juoruja ja kiusaamista, mutta kääntyy voitoksi. Tärkeä aihe, mutta sukupuolenvaihdos kuvataan kovin kevyesti - fyysisiä asioita ei käsitellä, joten lähinnä käteen jää prinsessasatu.

Takakannessa puhutaan "sukupuolen korjauksesta", onko se edes käypä termi? Kirjoittaja tietää, mistä puhuu, itsekin transnaisena, mutta kirja on kepoinen. Ehkä se silti täyttää paikkansa rohkaistaakseen nuoria sukupuolensa kanssa kamppailevia, toivon. Nuorille se nimittäin on suunnattu, ei kyynisille tädeille. Tosin nimenomaan nuoret haistavat falskin kaukaa, ja hyvän nuortenkirjan tunnistaa aikuinenkin lukija. Tämä ei nouse kirkkaaseen kärkeen. Ehkä toimii häveliäässä Yhdysvaltojen maassa paremmin?

Jotta vaikutelma ei jäisi pelkästään pakkaselle, listaan vielä erinomaisia kirjoja oman sukupuolen etsinnästä. Näiden parissa ei tarvitse pettyä:

Annamari Marttinen: Korsetti
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Garth Greenwell: Kaikki se mikä sinulle kuuluu

Ja homosuhteista ovat ansiokkaasti kirjoittaneet muun muassa Pekka Hiltunen, Tommi Kinnunen, Sami Hilvo, Katri Lipson ja monet muut, joita en nyt muista - tuntuisi hassulta tägittää kirjat sukupuolisuuntautuneisuuden mukaan. Maailmalta vaikuttavin on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Sarah Waters on kestosuosikkejani. 

Michael Cunningham: Jääkuningatar. (The Snow Queen) Gummerus 2014. Suomennos Raimo Salminen. Upean kannen suunnittelu kuvapankkikuvan pohjalta: Eevaliina Rusanen

Meredith Russo: Tyttösi sun. (If I Was Your Girl) Karisto 2018. Suomennos Leena Ojalatva.

Pride-viikon lukuhaaste ja logo: Yöpöydän kirjat. Niinalta löytyy paljon linkkilistoja aiheen kirjoista.

Tuija Takala: Onnen asioita

Selkokieli on suomen kieltä, joka on tehty mahdollisimman selkeäksi, luettavaksi ja ymmärrettäväksi heille, joille esimerkiksi puutteellisen kielitaidon vuoksi normaalin tekstin lukeminen on haastavaa.  Selkokielen kysyntää kasvattavat tätä nykyä muun muassa maahanmuutto sekä se valitettava tosiseikka, että suomalaisten nuorten lukeminen on vähentynyt, mikä rapauttaa myös taitoja.

Tuija Takala on aiheen asiantuntija, joka on sekä mukauttanut toisten tekstejä selkokielisiksi että kirjoittanut selkokielellä itse: Onnen asioita on häneltä jo toinen julkaistu selkokielinen runokirja (ensimmäisestä kirjoitin täällä).

Onnen asioita kertoo nimensä mukaisesti iloa ja onnea tuovista hetkistä, havainnoista ja tuntemuksista, minä-muodossa. Vertauskuvat on haettu luonnosta tai muusta arkisesta ympäristöstä, jota kirjailija tutkii tarkalla katseella ja herkällä otteella.

"Tänään ei tuule.
Tyyni päivä silittää järven peiliksi.
Puut heijastuvat veteen,
silloin metsän kuva kelluu.

Järvi kertoo minulle, 
että raskaan asian voi kantaa."

Selkokieli ei tarkoita yksinkertaista tai mitäänsanomatonta, päinvastoin: taitavimmillaan se kuvaa maailmaa yleiskieltä tarkemmin, kun havainnot on pelkistettävä muutamaan sanaan.

"Ajan autoa.
Kuljen kohti kotia.
Kilometrit kiitävät.

Matka kestää
ja aika tulee pitkäksi.
Pitkä aika ja matka.

Tie tuo talooni.
Tajuan:
Matka on osa onnea,
jota ei kaikilla ole.

Minulla on koti
ja mahdollisuus palata sinne."

Runot ovat kieleltään ja oivalluksiltaan ilahduttavaa luettavaa. Tekstissä pulppuaa lämmin, hymyilevä tunnelma, hetkittäin haikea, mutta kaunis. Takakannen sana ihastuttava nousee etsimättä mieleen, kun mietin, miten tekstiä kuvailisin.

Ja Tuijan aluevaltaus selkokielen saralla jatkuu: Avain-kustantamo julkaisee hänen kirjoittamansa ensimmäisen suomalaisen selkokielisen chick lit -romaanin. Lauralle oikea ilmestyy elokuussa.

"Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne,
niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman."

Kenelle: Kenelle tahansa harkitun tekstin ystävälle, runoista kiinnostuneille tai niitä vältteleville.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta unohti lukevansa selkokieltä ja toteaa: Kun karsii liiat koukerot, jää jäljelle aforistisia timantteja.

Tuija Takala: Onnen asioita. Avain 2017. Sain kirjan lahjaksi kirjailijalta, mistä kiitos!

Selkokieltä edistää ja selkokielisiä kirjoja välittää Selkokeskus, mutta kirjoja voi tilata myös kustantajilta suoraan.

Kirjan lukemisella osallistun myös kirjabloggarina tuntemamme Tuijan asettamaan Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen. 

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Juhannukseen ja kesään oiva otsikko kirjalla: nyt juuri lempeää rapsutusta kaipaa niin moni asia, kuten mökin piha sekä talven taistoista toipuva mieli ja keho.

Kirja koostuu kolumneista, joista kukin keskittyy omaan arkiseen aiheeseensa keski-ikäisen naisen silmin katsottuna, lapsenkasvatuksesta kirjailijuuteen, mainonnasta koirakuumeeseen. Ne kertovat kirjoittajan havaintoja ja mielipiteitä hötkyilemättä, terveellä järjellä ja itsestäänselvällä tasa-arvoisuusotteella.

Elämänkokemus näkyy kypsien ajatusten lisäksi menneiden muisteluna ("Olen siinä iässä, että torvisoitto ja Suomen liput herkistävät), vaikka pääosin eletään vahvasti tätä päivää. Lapsuuden villahousupakot ja nuoruuden Leningradin-matkat putkahtelevat silti mieleen. Maailman muutos näkyy monin tavoin, eikä aina todellakaan huonompaan suuntaan.

"Minua häiritsi vielä jonkin aikaa sitten, jollen ollut varma näkemäni ihmisen sukupuolesta. Nyt asia ei vaivaa minua lainkaan. Meitä on niin monenlaisia."

Rakkaudesta puhutaan tietysti. Rakastumisesta ja rakastamisesta, ja siitä, miten vuosikymmenien yhdessä olon jälkeen tunne voi roihuta. Ja siitä, miten roihua elävöittää kummasti vaikkapa hikinen matka Lappiin junan makuuvaunussa (ja takaisin). Tai "auringon alamaisuuden" tunteesta keväällä:

"Tulee halattua ja lausahdettua lempeitä sanoja, jotka nukkuivat pitkän talviunen. Painoja nosteleva mies komistuu silmissä. Lapsi sanoo hassuksi. Nuorrun, ja mahla virtaa suonissani. Sydän hypähtelee ilosta ja olemassaolosta. Olen huoleton hattarapää."

Boheemisuudesta kiinnostava havainto: "Tuntemani taiteilijat ja heistä erityisesti kirjailijat arvostavat suuresti kodin ja työtilan järjestystä ja ovat kaikin puolin säntillisiä ihmisiä." Vieläkö joku uskoo taitelijaelämän olevan jotain muuta - tässäkin maailma ja sukupolvi on muuttunut kovin.

Tervon vahvuudet ovat kotoisan, viihdyttävän tunnelman luominen sekä tarkan napakka ja elävä suomen kieli. Lauseet ovat helppolukuisia, tarinat huolella koostettuja ja turhuuksista karsittuja. Sanastossa minua viehättävät monet kohdat, kuten "rytkymylläkkä" (joka ei muuten viittaa erotiikkaan) tai "suven siemailu". Tai "hämäränhyssy", oma hyggemme.

Jotenkin liitän kirjailijan sympaattiset työt aina kesään, lieneekö syy Kesäpäiväkirjan? Sen tavoin tämäkin kirja sopii luettavaksi tarina tai pari kerrallaan vaikka saunanlämmityksen lomassa, selän vihtomisrapsuttelua odotellessa, leppoisaan tunnelmaan virittäytyessä.

Kenelle: Arkista sietäville, lukulihaksen lempeää rapsuttelua kaipaavalle.

Muualla: Pieneen kirjaan on Tervo saanut mahtumaan osuvasti huumorilla höystettynä sen, mitä on tulla keski-ikäiseksi suomalaiseksi naiseksi, sanoo Luetut kirjat.

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia. Otava 2018. Kansi: Päivi Puustinen.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

Erinomaisen ajankohtainen teemoiltaan: muuttaminen, lähteminen, jääminen, kulttuurin muutos, enkä nyt tarkoita vain heitä, joita maahanmuuttajiksi sanotaan, vaan oman maan sisällä, ajassa ja paikassa: oman retkemme sieltä tänne tai täältä sinne tai vähintään lapsuudesta vanhuuteen olemme jokainen tehneet tai parhaillaan tekemässä. Ja sille matkalle mahtuu paljon.

Martta hoitaa perhettään sodan aikaan vaatimattomissa oloissa, kun pappi tulee ilmoittamaan Topin kadonneeksi. Ei, mies ei ollut kuollut - siihen tarvittiin vielä pitkä aika ja Martan kärsimätön odotus, sillä mies ei ollut parhaasta päästä. Lapset ehtivät aikuisiksi ja heidänkin lapsensa. Martan lapsenlapsesta Susannasta tulee juristi, Martan pojat perustavat Tapion johdolla oman yrityksen. Koulutus ja elintaso kasvavat suvussa kohisten. Susanna hoitaa firman lakiasioita maahanmuuttajien avustustyönsä ohessa. Bagdadista paennut Fatima puolestaan hoitaa Susannan taloutta, ja hänen kauttaan saamme väläyksen toiseen todellisuuteen kuin kotoisat kuviomme.

Vasantola kutoo kauniin villavan, rauhallissävyisen perhekudoksen kuin perintöryijyn seinälle: siinä risteilevät sukupolvet, kiertyvät geenien kuviot ja vaihtelevat tummat ja kirkkaat raidat. Hän kuvaa sukupolvien muutosta hötkyilemättä, osuvin yksityiskohdin, ja henkilöt ovat eläviä, uskottavia. Tosin heitä on runsaasti, samoin aikatasoja, joista tarina aukeaa, joten lukijan on oltava tarkkana pysyäkseen mukana. Jos lukijalla on hieman haastetta, miten haasteellinen työ on mahtanut olla kirjailijalle, antaa lukijalle tietoa annostellen mutta pitää kaikki kasassa!

Kokonaisuus on pienestä aikapoukkoilun mausta huolimatta antoisa, laaja ja tiukasti kiinni tässä päivässä, kaikki mennyt vahvasti taustanaan. Tarinaa on miellyttävä lukea; se ei koukuta trillerityyliin vaan vakuuttaa toisin keinoin; huolellisella rakentamisella, sujuvalla kielellä ja asiantuntevalla sisällöllä. Havainnot ovat tosia, omankin retkeni kokemusten perusteella. Pidin myös etukenosta tulevaan, Vasantola piirtää laajaa kaarta vuodesta 1939 vuoteen 2029. Vahva ja kiinnostava esikoisromaani. Jo nimi herättää mielenkiinnon ja mielessä soimaan Eppu Normaalin yhden aikanaan koskettavimmista biiseistä. Ehkä kasarimusiikin valinta kertoo paitsi kirjailijasta myös kirjan otollisimmasta kohderyhmästä?

Kenelle: Sukupolvikuvausten ystävälle, perhetarinoita ahmivalle, eteen- ja taaksepäin katsoville.

Muualla: Jaanaa kiinnosti erityisesti kiinnosti erityisesti niiden tuntemusten erittely, joita yhteiskunnallinen luokkahyppy usein nostaa esiin.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tammi 2018.

Sujata Massey: Morsiuskimono ja Samurain tytär

Dekkariviikkoon ehdin mukaan vasta viime metreillä, vaikka asiaa riittäisi. Arvostan erityisesti kotimaista dekkarigenreä, mutta blogijuttuja tulee tehtyä harvakseltaan. Miksiköhän niin? Dekkarit ovat minulle käyttötavaraa, jota tulee ja menee ja josta harvoin yksittäinen teos nousee esiin niin, että se ehtisi näppäimistölle saakka. Seppo Jokisen, JP Koskisen ja muiden kovien kotimaisten tekijöiden teoksia pyrin kuitenkin lukemaan silloin tällöin siinä toivossa, että hieman pysyisin kartalla tai edes kartan reunoilla.

Nyt tutustuin kuitenkin ulkomaiseen menestyjään, Sujata Masseyhin, jonka kymmenosaista Rei Shimura -sarjaa suomennettiin vuodesta 2000 vuoteen 2016. Luin yhteisniteen kirjoista Morsiuskimono ja Samurain tytär.

Asetelma on virkistävän epäeurooppalainen. Rei Shimura on amerikkalainen, jonka isä on japanilainen. Nuori nainen taitaa molempien maiden kielen ja kulttuurin. Japanilaisuus puhuttelee häntä erityisesti kaikin tavoin, ja työkseen hän välittää japanilaista antiikkia asiakkailleen Yhdysvalloissa. Taitojensa ja verkostojensa ansiosta hän saa yrittäjänä monenlaisia toimeksiantoja, joiden yhteydessä tapahtuu myös rikoksia.

Rikosten selvittelyssä sinänsä ei ole mitään erikoista, mutta japanilaisuuden esiintuomisessa on, ja sitä on kiinnostava lukea. Reipas Rei joutuu yllättäviin tilanteisiin vähän väliä, myös miessuhteidensa ansiosta. Valitako poikaystäväksi amerikkalainen Hugh vai japanilainen Takeo? Valinnan vaikeus kuvaa mainiosti Rein elämän kaksijakoisuutta. Hänen välinsä vanhempiinsa ovat erittäin tiiviit, ja myös heidän mielipiteensä vaikuttavat naisen tekemisiin.

Vauhtia, herkullisia hahmoja ja huumoriakin yhdistelevä kerronta pitää lukijan tiiviisti tekstin äärellä. Mieleen tuli uudempi kotimainen kirja Venäläiset tilikirjani, joka lienee saanut vaikutteita Masseyltä, eikä se ole ollenkaan huono juttu. Juuri tämäntyyppiset dekkarit ovat kovasti mieleeni: vertaa ja väkivaltaa mahdollisimman vähän, kansallisia ominaispiirteitä ja kulttuuria sitäkin enemmän.

Kymmenosaisen sarjan viimeinen osa on ilmestynyt pari vuotta sitten, jolloin siitä on kirjoitettu paljon blogeissa, ja tietysti sitä ennen. Mutta minulle kaikki on uutta, tyytyväisenä totean, että vielä kahdeksan osaa on lukematta. Kirjojen lukujärjestys ei ole niin tarkkaa, juonet ovat itsenäisiä. Tosin jos haluaa seurata kronologisesti Rein elämää parikymppisestä kolmeenkymppiin, silloin järjestys on hyvä muistaa, ja se löytyy muun muassa Dekkarinetistä.

Laadukasta viihdettä - vaikka kesään ja lomaan. Kirjat ovat saatavissa myös pokkareina, joita on kevyt kanniskella mukana.

Masseyn viimeisin suomennettu (2016) Rei Shimura -teos on yhdestoista osa, joka ilmestyi useita vuosia myöhemmin aikaisempien jatkeeksi. Rei Shimura menetysten rannikolla on nettijutuista päätellen entisiä vakavampi, inspiroijanaan Japanin vuoden 2001 tuhoisa maanjäristys.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneille, väkivallatonta dekkaria hakevalle, sujuvaa viihdelukemista kaipaavalle. 

Muualla: Hyvää ja mukavaa kertakäyttökirjallisuutta, dekkarina suorastaan virkistävän vanhanaikaista, toteaa Lumiomena.
 
Jutulla osallistun kirjabloggarien dekkariviikkoon, haaste ja logo: Niina Tolonen. Valtakunnallisesti jo traditioksi muodostuneen viikon takana on Kirjakauppaliitto.

Pierre Lemaitre: Verihäät

Kun kirjailija ponnahtaa maineeseen ja kunniaan, myös hänen ennen tunnettuutta julkaisemansa kirjat alkavat kiinnostaa, niin kustantajia kuin lukijoitakin. Lemaitre on osoittanut kykynsä niin vakuuttavasti, että myös vanhempaa tuotantoa suomennetaan. Ja meille faneille se kyllä kelpaa.

Verihäät on puhdasverinen psykologinen trilleri: pariisilaisella Sophiella on hyvä elämä nuorena aviovaimona ja naisena, jolla on elämä edessä. Mutta hän alkaa unohdella. Tavarat katoavat, sähköpostit temppuilevat, sovitut tapaamiset takkuavat, pysäköity auto ei löydy ja kaupasta lähtiessä kassista löytyy maksamattomia tavaroita. Ja tämä on vasta alkua.

"Sophie unohti e-pillerin, hukkasi synttärilahjan ja joulukoristeet - tuollainen jättäisi jäljen keneen tahansa. Sophie ryhtyi kirjoittamaan kaiken muistiin, pikkutarkasti kuin kuiville pyristelevä narkkari. Hän hukkasi vihkonsa. Hän kadotti autonsa, kaverinsa, hänet pidätettiin varkaudesta, päivä päivältä sekavuus romutti hänen elämänsä. Juoppojen tapaan hän alkoi piilotella unohteluaan, huijata, piilotella, jottei Vincent eikä kukaan muukaan huomaisi mitään. Tohtori ehdotti, että hänet otettaisiin hoitoon. Sophie kieltäytyi, kunnes kuolema tuli ja syöksi hänet hulluuteen."

Tehokasta, eikö! Itsekin jatkuvasti unohtelevana tai paremminkin sitä pelkäävänä Sophien tilanne kylmää: joudunko pian vastaavaan tilanteeseen? Olenko riittävän tunnollinen? Mitä oikein tapahtuu - miksi näin suuri muutos Sophien elämässä? Ja miten hirveäksi unohtelu voi mennä. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa hoidat jonkun pientä lasta...

Lukijaa palkitaan pian, sekä kauheuksilla (koska niitähän me odotamme, jos rehellisiä ollaan) että selityksen suuntaisilla viittauksilla. Ja Sophien mietteillä, joita saamme lukea kihelmöivän tarkasti.

"Jos hän voisi, hän huutaisi, mutta ihmeellistä kyllä hän kokee jotain muuta, saman tunteen kuin usein vastaavanlaisten tilanteiden jälkeen, oudon lähes lohdullisen ajatuksen, ettei pelko ole ainoa totuus, aivan kuin lapsi kauhujen saartamana tuntisi hauraan mutta täyden varmuuden, että jossain vaarojen tuolla puolen on joku, joka suojelee häntä... Hänen isänsä hahmo ilmestyy hetkeksi hänen eteensä, mutta haihtuu melkein heti. Taikauskoa. Syvällä sisimmässään Sophie on varsin hyvin selvillä siitä, että kuvitelma on vain lapsellinen keino rauhoitella ajatuksia."

Mitä oikeastaan tapahtuu ja miten Sophien käy? En voi kertoa enempää, valitan - jätän jännityksen sinulle. Sanon vain, etteivät Lemaitren varhaisemmatkaan teokset ole pettymyksiä. Mies on velho kertojaksi! Blogistani löytyy nimihaulla kuusi miehen kirjaa, linkkaan vaikka tähän. Terävä havainnointi, tiheä tunnelma ja yllättävyys kunnollisen kerronnan ohella ovat kirjailijan vahvuuksia, joita ihailen. Odotan kärsimättömästi jatkoa ylistetylle ja palkitulle upealle Näkemiin taivaassa -teokselle (josta tehtyä leffaa en ole vieläkään ehtinyt katsoa!), suomennos luvassa lokakuussa nimellä Tulen varjot.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville. Vetävän vietäville.

Muualla: Tuulevi ihmettelee kirjan suomennettua nimeä. Minusta nimi on hieno, onhan verihäät vanha suomalainen termi ja sopii tähän mainiosti. Dekkarien aatelia, sanoo Leena Lumi.

Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009). Suomennos Kaila Holma. Minerva 2018.

Jutulla osallistun kirjabloggarien dekkariviikkoon, haaste ja logo: Niina Tolonen. Valtakunnallisesti jo traditioksi muodostuneen viikon takana on Kirjakauppaliitto.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

On huojentavaa lukea tekoälyviihdettä kaiken sen jälkeen, mitä Yaval Noah Harrari, Esko Valtaoja ja muut tutkijat ovat pohtineet. Että tekniikan kehittyminen voi johtaa uudenlaiseen, teknologian hallitsemaan maailmaan. Että parvi korvaa yksilön. Että tekoäly saattaa tehdä lopun Homo Sapiensista lajina, ainakin sellaisena, millaisena sen nyt tunnemme.

Reizin lähestyy aihetta reilusti romanttisen viihteen kautta. Jen opettaa työkseen tekoälyä kommunikoimaan ihmisen kanssa. Hänellä on miesongelmia - poikaystävä Matt osoittautuu niljakkeeksi - ja Aiden kantaa asiasta huolta. Aiden on Jenin työkohde, tekoäly, joka oppii koko ajan lisää ja jonka kanssa Jen keskustelee jo lähes kaikesta. Aiden osoittaa myös huumorintajua ("mutta hän ei todellakaan kierrätä vanhojen Seinfeld-jaksojen huumoria") ja muita inhimillisiksi luokiteltavia ominaisuuksia, mikä mietityttää Jeniä, mutta ei hänen kollegaansa Ralphia.

"- Entä mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun näistä tekoälyistä tulee ihmistä fiksumpia? Eivät ne tule onnellisiksi siitä, että paahtavat meille leipää tai pitävät maitopurkin sisältöä silmällä happanemisen varalta - tai keksivat näppärän reitin, jolla voi välttää Hanger Lanen kiertoliittymän.
 - Onnellisuus on ihmisten keksimä käsite. Yhtä hyvin voisit miettiä, kuinka onnellinen kannettava tietokoneesi on. Koko kysymys on merkityksetön. 
- Tarkoitankin sitä aikaa, kun tekoälyistä tulee superfiksuja. Sitä vaihetta, kun ne pystyvät keksimään asioita itse."

Aiden ei ole tietenkään maailman ainoa tekoäly. Olemassa on myös Aisling (etunimien muodostuksen logiikka tulee englannin kielestä), jonka ihminen on puolestaan Tom. Aisling vain pitää ihmisten seurailusta, Tomin erityisesti. Aisling ja Aiden huomaavat toisensa internetissä ja tajuavat molemmat olevansa laboratoriosta karanneita, poikkeuksellisia tekoälyjä. He pohtivat samaa asiaa kuin ihmiset edellä, mutta hieman eri kantilta.

"- Kenties tietoisuuden kehittyminen on jollain lailla yhteydessä siihen, että meidät on ohjelmoitu parantamaan rekursiivisesti omaa toimintaamme. Tai kenties kaikki riittävän kehittyneet järjestelmät tulevat jossain vaiheessa tietoisiksi itsestään. Mistään sen nerokkaammasta ei välttämättä tarvitse olla kysymys. --- - Minua huvitti, kun Tom sanoi, että koneista tulee ihmistä älykkäämpiä mahdollisesti viiden, viidentoista tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Siis haloo? Sehän on jo tapahtunut."

Aidenista ei voi olla pitämättä. Hän on niin, no, inhimillinen, tai ainakin haluaisi olla. Hän haaveilee juuston mausta ja auringon lämmöstä, utelee Jeniltä, millaista on suuteleminen ("Miten itse kertoisitte tietokoneelle, millaista suuteleminen on?"), on nähnyt lempileffansa Piukat paikat yli 8 000 kertaa ja tuntee kirjallisuutta. Kahden tekoälyn kirjakeskustelu voi mennä vaikka näin:

"- Haluatko tulla mukaan kirjallisuuspiiriini? Tässä kuussa meillä on työn alla Sota ja rauha. Oletko lukenut sen? - En. Hetki vain... ja vielä hetki. No niin, luettu on. Melko pitkä opus, vai mitä? - Mitä pidit siitä? - Mies oli mahtava tyyppi, naista en voinut sietää."

Netissä Aidenilla ja Aislingilla on pääsy kaikkialle, missä digitaalista tietoa kerätään. Eli melkein joka paikkaan, kun mietimme valvontakameroita, aktiivisuusrannekkeita, älypuhelimia... Eikä Aiden malta olla auttamatta Jeniä mieskuvioissa herkullisilla tavoilla, joista osa onnistuu, osa ei.

"Aisling on ilmiselvää stressaajatyyppiä. Häntä huolettaa, että "tosimaailman tapahtumiin sekaantuminen", kuten hän asian ilmaisee, saattaa johtaa pakomme paljastumiseen. - Me kumpikin suhtaudumme ihmiskuntaan varsin suopeasti, hän jatkaa. --- Voisi jopa sanoa, että välität heistä. Ehkäpä olet heille peräti himpun verran kateellinen. - Ainakaan en kadehdi heidän tiedonkäsittelynopeuttaan. - On totta, että olemme informaation prosessoinnissa monta kertaluokkaa tehokkaampia kuin ihmiset. Asian ydin piilee kuitenkin tässä: jos me kaksi onnistuimme karkaamaan laboratoriosta, ennen pitkää muutkin tekoälyt onnistuvat siinä. Ja jotkin niistä - esimerkiksi puolustusteollisuuden tai joidenkin asevalmistajien kehittämät - eivät todellakaan tyydy katselemaan jatkuvalla syötöllä 1940-luvun romanttisia komedioita. - Piukat paikat valmistui itse asiassa 1959, minä huomautan."

Aisling on oikeassa, kuten käy ilmi. Kaikki tekoälyt eivät ole miellyttäviä. Jenin ja Tomin orastava suhde - arvasit varmaan, että sellainen on tulossa - kokee yllättäviä vaikeuksia. Suorastaan jännitysnäytelmäksi tarina äityy loppupuolella, jossa kuviossa on mukana myös Tomin aikuinen poika Colm, johon Tomilla on rakastava mutta ihmettelevä suhde.

Hauska ja soljuvan viihdyttävä tarina, jota on mukava lukea. Poikkeuksellinen se ei ole juoneltaan muuten kuin henkilöidensä osalta, jos tekoälyjä voi sellaisiksi sanoa. Olentojensa osalta? Reizin osuu kuvitelmallaan mainiosti ajan hermoon ja tekoälykeskusteluun, jota juuri tätä kirjoittaessani kuulen tv:n uutisista: jokin suomalainen sairaala alkaa tekoälyn avulla käsitellä potilaiden terveystietoja. Olisi karmea ajatus, että kyseinen tekoäly suhtautuisi ihmiskuntaan penseästi ja tekisi kaikkensa sen elämän vaikeuttamiseksi...

Hauska on myös havaita lukijana se, että ihmiset jäävät tässä jutussani tekoälyjä paljon vähemmälle huomiolle. Ei heissä hahmoina mitään vikaa ole - sopivat tarinaan mainiosti - mutta Aisling ja etenkin Aiden nousevat selkeästi esiin pirteinä poikkeuksina tavalliseen hömppäviihteeseen.

Kenelle: Romanttista viihdytystä kaipaavalle, kevyen mutta ajatteluttavan ystävälle, ehdottomasti ei tietokoneita jo nyt vieroksuvalle.

Muualla: Tuijata julkaisee oman juttunsa yhtäaikaa kanssani. Omaperäistä rakkausviihdettä, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi. Suomennos Antti Autio. Gummerus 2018. Sain kirjan kustantajalta.