Eric Enno Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä

Eric Enno Tamm teki huikean matkan Venäjälle ja Kiinaan sekä huikean kirjan matkastaan. Hän noudattelee mahdollisimman tarkasti samaa reittiä kuin Mannerheim reilut sata vuotta sitten, Pietarista Pekingiin. Mannerheim oli tutkimassa alueen poliittista tilannetta Pietarin toimeksiannosta sotaan valmistautumisen kannalta, kansatieteilijäksi ja tutkijaksi naamioituneena. Vironkanadalainen Tamm oli myös ”viaton matkailija”, kirjailijuudestaan hän ei viranomaisille hiiskunut: Kiinaan matkustusluvan saaminen ei silti ollut helppoa. Mannerheim matkusti kaksi vuotta, 1906-1908, Tammin puolen vuoden matka alkoi 2006.

Tamm peilaa maiden tämän päivän tilannetta Mannerheimin aikaiseen, apunaan Mannerheimin matkapäiväkirjat. Hykerryttävästi hän osoittaa yhtäläisyyksiä ja eroja, ja molempia riittää - yhtäläisyyksiä yllättävän paljon. Isommat valtiot haluavat edelleen sulauttaa pienet kansat, jotka taistelevat itsenäisyytensä puolesta. Kiinassa kuohui ja suuri vallankumous lähestyi 1900-luvun alussa, ja nytkin Kiinan yhteiskunta on muuttumassa nopeasti tekniikan kehityksen ja elintason nousun myötä. Hallinnon valta murenee, tiedonkulku avautuu. Kiinassa yritettiin (turhaan) aikoinaan sensuroida miljoonat postipaketit, tänään verkkoliikenne. Ja niin edelleen.

Rajaseudut, joilla molemmat matkalaiset kulkevat, eivät ole turistien aluetta: maiden nimet  Venäjällä - kuten Turkmenistan, Uzbekistan, Kirgisia - herättävät lähinnä epämääräisiä mielikuvia turkishattuisista, lihaksikkaista asukkaista ja kaikuja sotaisista kahakoista, joten kirja toi paljon tietoa siitä, millaista maissa todella on. Ja se todellisuus on hämmästyttävä. Olot eivät ole hääppöiset; infraa ei juuri ole, korruptio ja poliittinen mielivalta kukoistavat, joten monet asiat ovat lintukodostamme katsottuna surrealistisia. Savesta, aaltopellistä ja laudoissa kyhätty hökkeli saattaa olla kiiltävän valkoisen uuden BMW:n omistajan koti. Keskellä erämaata on pilvenpiirtäjiä, joiden vieressä ihmiset asuvat jurtissa. 

Länsi-Kiinassa Kashgaria lähestyttäessä Markus Nummensa lukeneet ovat erittäin hereillä. Kyllä, Tamm tuntee myös Kiinalaisen puutarhan! Paikka tuntui heti lukijasta tutulta, samoin uiguurien kansa. Tamm onnistui usein löytämään ihmisiä, jotka tietävät Mannerheimin ainakin nimeltä. Uiguurit jopa järjestivät Mannerheim-symposiumin, johon Tamm osallistui! Kiinalaiset ihailevat Mannerheimia, mikä Tammin mielestä on ironista: käyttihän Mannerheim elämänsä kommunismia vastaan taistellakseen. Mutta sekä maa että kirja ovat täynnä vastaavia hämmästyttäviä ristiriitoja. Länsimainen logiikka ei täällä toimi, ja näkymät ovat ällistyttävät. Vastaan saattaa tulla vaikka Las Vegasin kopio. Vakoojia ja aseella uhkailua. Ihmisten keittämistä. Kiinalaisia transuja. 40 metriä korkeita buddhapatsaita. Aasinlannan keräyksellä eläviä köyhiä.

Kiinalaisten loistava historia keksijöinä on takanapäin: nyt heitä harmittaa, kun Nobeleita ei ole herunut. Vaikka he ovat maailman johtavia monella saralla ainakin määrällisesti ja tekevät virhettömän kopion asiasta kuin asiasta, omat innovaatiot ovat vähissä. Tamm arvioi sen johtuvan muun muassa hallinnon liian tiukasta sensuurista ja ohjailusta - omaa ajattelua ei ole rohkaistu.

Hurja on myös mittakaava. Kaikki on tuhatkertaista. Kun Kiinassa 1900-luvun alussa päätettiin panostaa koulutukseen arkkivihollisen Japanin esimerkkiä seuraten, avattiin tuota pikaa 40 000 koulua, joissa oli yli miljoona opiskelijaa. Öljy- ja kemianteollisuuden maailman korkeimmat tuotantomäärät, jotka aiheuttavat myös massiiviset ympäristöhaitat ja maailman ehkä likaisimmat kaupungit. Ja niin edelleen.

Hämmästellä voi myös etenkin Mannerheimin fyysistä ja henkistä kuntoa: hän matkusti kaksi vuotta ratsain, niin tasangolla kuin jäätikköisillä vuorilla, ja ratsastuspäivän päätteeksi hän saattoi vielä metsästellä - se oli hänen intohimonsa, jonka takia joskus jopa varsinainen tehtävä sai jäädä sivuun. Reumatismi vaivasi, ruokahuolto takkuili, sotaisuudet uhkasivat. Silti hän onnistui tehtävässään ja lisäksi keräämään runsaasti kansatieteellistä aineistoa, ilman tutkijakoulutusta. Ei Tamminkaan matka ollut helppo, ja hengenlähtö siinäkin oli joskus lähellä. Onnea oli molemmilla miehillä matkassa, oman taidon ja kunnon lisäksi.

Mikäpä sopisi itsenäisyyspäivän postaukseen paremmin kuin Mannerheim, joka aina kiehtoo suomalaisia niin faktan kuin fiktionkin alueella. Eeva-Kaarina Arosen loistava Kallorumpu on esimerkki jälkimmäisestä. Tammin kirjassa on viitisensataa sivua, ja sen lukeminen on hidasta, sillä se sisältää valtavasti tietoa selostaessaan kahta matkaa ja aikakautta yhtä aikaa. Nimiä on paljon. Paikkoja, kieliä, kansallisuuksia, uskontoja. Lukijaa palvelee erinomaisesti kartasto, joka osoittaa, missä mennään. Kirjassa on myös laaja hakemisto ja viiteluettelo. Kaiken kaikkiaan kirja on  mahtava tietopaketti, jonka tutkimiseen menee aikaa, mutta se kannattaa. Hätäisesti tai pikku pätkissä sitä ei kannata lukea, vaan syventymällä pääsee parhaiten tunnelmaan ja imuun - ainakin minulla se toimi näin. Työmatkakirjaksi tai nopeaan lukaisuun tämä ei sovellu.

Yksi Tammin matkan tavoite oli yhteisen reitin ja kokemusten kautta oppia tuntemaan Mannerheimia ihmisenä. Onnistuiko hän? Sen voi jokainen lukea itse kirjasta, jota minä luin lähinnä henkeä pidätellen, romaanimaisesti: eksoottiset maisemat kiihottavat mielikuvitusta ja välillä oli vaikea uskoa lukevansa tosikertomusta.

Suosittelen Mannerheimista tietoa janoaville, Kiinasta kiinnostuneille, itäisestä eksotiikasta lumoutuville, yhteiskuntien ja maailmantalouden kehittymistä pohtiville, matkoista ja historiasta nauttiville.

Kirjailijan haastattelu Areenassa.

Eric Enno Tamm: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä. Otava 2012.