Ihmissyöjän ystävyys

Olen tosi iloinen, että tartuin Ihmissyöjän ystävyyteen, vaikka arviot ovat olleet ristiriitaisia. Marjo Niemen edellinen kirja Miten niin valo jäi mieleen oudon hykerryttävänä, ja sama tyyli jatkuu tässä, onneksi.

Memmie päättää kirjoittaa romaanin. Eikä mitä tahansa, vaan suurromaanin. Poeettisen allegorian Euroopan historiasta, hän kertoo. Kirja alkaisi komeasti vedessä kelluvasta naisesta. "Minä en todellakaan aio kirjoittaa omasta elämästäni, sillä elämä on naurettava vitsi kirjallisuuden rinnalla."

Kirjailija on vihainen nuori nainen; hän vihaa ihmisiä, rikkaita etenkin, ja ainakin kaikkia  eurooppalaisia, jotka ovat tappaneet juutalaisia ja afrikkalaisia maailman sivu, rahan haalimiseksi. Lisäksi kirjailija on masentunut, koska hänen paras ystävänsä Sonja teki itsemurhan, ja muutenkin hän kokee olevansa pahasti kohtalon kolhima (ja ehkä onkin). Hedelmälliset lähtökohdat siis romaanin luomiseen?

Lapsuus juoppojen köyhänä tyttärenä ei ole kehuttava, ja tyttö on ponnistellut kovasti karistaakseen sen taakseen, turhaan tietysti. Sonjan kuoleman jälkeen todellisuus lyö takaisin. "Lapsena jostain ihmeellisestä syystä minulla vielä oli haaveita ihmisestä; uskoin, että paskaa sikiää vain minun elämänpiirissäni, muualla on paremmin. Onneksi en tiennyt vielä, olisin kävellyt heti mereen."

Hän tuskailee ihmisen pahuutta, itseään. Ja epäilee välillä, että ehkä hän sittenkin välittää ihmisistä, vaikka "se on hiukan paha juttu, että tekee mieli lyödä kaveria." Huonoitsetuntoisen ihmisen tavoin hän on välillä mielestään ainoa hyvä, välillä pahin kaikista. Mieli järkkyy ja heiluu rajoilla. Yksin on vaikea rajata itseään. Kirjoittaminen on purkautumistie, hengitysreikä ja terapia. Amen.

"Miksen voi vain istua kotona ja kirjoittaa? Miksi minun pitää kirjoittaa taas kerran niin kauheata kirjaa, etten pysty kirjoittamaan sitä pitkiä aikoja kerrallaan? Milloin opin kestämään nämä kaksi tilaa: a) kun kirjoitan, ja b) kun en kirjoita? Miksen voisi antaa historian jo olla ... Mitä se minulle kuuluu?... Miksi avata historiankirjat kun voi avata vaatekaappinsa?"

Sonja oli ökyperheestä, joka tarjoilee sokerileivoksia. Sonjan veli yrittää ottaa kontaktia, mutta kirjailija ei alennu yhteisiin surusessioihin. "Että ottaa nuppiin rikas avuton. Pakko kai sitä on jeesata." Oma kirja etenee: se kertoo Maurista, joka on lääkäri Lapinlahden kuolevassa mielisairaalassa. Kirjaansa Memmie heijastaa omat tuntemuksensa, mutta 55-vuotiaan miehen kautta, mikä tuo hienoa vastakohtaa nuoren rätisevään elämänraivoon - ja lepokohtia lukijalle, siis Niemen kirjan lukijalle. Mauri on yksinäinen mies, omasta syystään. Hän osaa auttaa vain potilaitaan. Siinä missä Memmie muistaa kaiken Euroopan historiasta, Maurin viimeinen potilas ei muista mitään, edes itseään. Hän on kadonnut kokonaan.

Sonjan kuolema on Memmielle käännekohta - se piste, jossa näkee kaiken uusin silmin. Omasta tulevaisuudestaan kirjailija ei puhu, vaikka taitaa toivoa sen olevan olemassa. Menneessä ja nykyisyydessä on  tarpeeksi. Kiinnekohtia haetaan, mutta vedessä pyristellessä se on vaikeaa.

Teksti on Niemen tapaan yllätyksellistä, usein naurattavaa, vaikka aiheet ovat synkkiä. Ylilyöntejä on paljon, Memmie vetää kaiken överiksi. Häntä ei voi olla symppaamatta. Tsemppiä tyttö, sinä pärjäät (toivon!). Tiivistys loppupuolella ei olisi pahitteeksi: omalaatuista huumoria ja symboliikkaa on vaikea pitää kiinnostavasti yllä lähes 400 sivua. Mutta kyllä tästä mentiin jostakin jonnekin; tiedän kyllä mistä, mutta en ole ihan varma minne.

Arvio Kiiltomato.netissä.

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys. Teos 2012.