Lähiöoksennus

Heti alkuun mainittakoon, että olen varmaan jäävi puhumaan tästä kirjasta. Nimittäin asun Kannelmäessä, josta kirja kertoo. Olen tosin muuttanut tänne vasta keski-iässä (lapsuuteni asuin maalla ja kirjan aikakautena Kalliossa), joten katson Kannelmäkeä eri lasein kuin minua reilut 10 vuotta nuorempi kirjailija Juvonen. Mutta riemastuttavaa on lukea tutuista paikoista ja elämästä täällä 80-luvulla.

Katjan isä toi perheensä jostain syystä Kannelmäkeen, vaikka piti itseään epäonnistuneena sen vuoksi. Töölö, se vasta olisi jotain! Isä on sinnikäs pyrkyri, ja häntä motivoivat enemmät muut asiat kuin vastuu perheestä, johon kuului äidin ja Katjan lisäksi isoveli Pete. Niinpä isä pian iskee töölöläisen tyttöystävän ja pääsee muuttamaan tämän luo unelmiensa kaupunginosaan. Äiti ja lapset jäävät Kannelmäkeen sinnittelemään miten parhaiten taitavat. Rahasta on tiukkaa; kahden lapsen elättäminen ja STS:n asuntolainan hoito sairaanhoitajan palkalla on taiteilua, eikä isästä ole apua. Ukki muuttaa Hankasalmelta osaksi vuotta tyttärensä luo, jotta voi osallistua kustannuksiin ja tarjoata lapsille miehen mallia.

Äiti jää kirjassa kaukaiseksi; hän on paljon töissä ja ilmeisen tunnollinen ja ahkera. Huithapeli-isästä riittää enemmän kerrottavaa, mutta aikuisilla ei tarinassa ole suurta roolia - varhaisteinin näkökulma - vaan kirja keskittyy Katjan ja hänen kavereidensa, Sannan ja Mirrin, ajanviettoon. Joka taas keskittyy pitkälti epäterveelliseen harrasteisiin, kuten pään sekoittamiseen jollain aineella. Pian Katja harjaantuu taitavaksi noudattamaan Alkosta tarvittavat juomat, kun oma ikä ei riitä. Kaljaan sotketaan niin asperiinia kuin sisujakin tehojen nousun toivossa. Ja vaikka äiti vei lapsia hiihtämään ja mehulle Maunulan majalle, ei liikunta tai muukaan ns. hyvä harrastus ottanut tulta. Enemmän teinityttöjä kiinnostivat discot, kuka nuolee ketäkin ja miten saisi hankittua rahaa - kekseliäitä mutta arveluttavia keinoja käytettiin.

Lapset saivat melskata aika lailla omin nokin. Sellaista silloin oli, jos vanhemmat olivat töissä - lähiö ei nähtävästi eronnut suuresti maaseudusta tai kantakaupungista tässä. Lapsia ei kuskattu paikasta toiseen - jos johonkin halusi, piti myös keksiä keino sinne menoon - ei järjestetty iltapäiväkerhoja tai muuta ajanvietettä tai tarjottu teknologiaa, tv:tä ja tuikitärkeää kasettimankkaa lukuunottamatta. Matkat tai kalliit välineharrastukset eivät olleet arkipäivää. Varmasti oli toisenlaisiakin perheitä, mutta luulen, että raha tai asuinpaikka ei niinkään ratkaissut elämäntapaa kuin ajan asenne. Monet ilmiöt ovat yleispäteviä: teinit sekoittivat päätään, kuuntelivat musiikkia, ihastuivat, haaveilivat, tappelivat ja taistelivat suosiosta - ja kikkelikalleja oli kantakaupungissakin.

Tietysti kirja syöksee lukijan omakohtaiseen muisteluun: millaista oli, kun Ruoholahti oli vielä  joutomaata, kun telkkarista tuli Lauantaitanssit, kun pusikoissa asui metsien miehiä... Kaiken kaikkiaan elämä lähiössä ei näytä kovin erilaiselta kuin miltä se näytti vaikka Kalliossa. Enemmän näen kirjan aikakauden kuin lähiöelämän kuvauksena. Kirjan tytöillä oli kyllä tavallista rankempia kokemuksia, ja heidän piti pärjätä lähes täysin ilman aikuisten tukea, mikä suretti lukijaa, mutta nyyhkytarina tämä ei ole. Ei myöskään Juvosen oma muistelmateos, vaikka monet tapahtumat perustuvat todellisuuteen. Kirjan ruma nimi on herättänyt ihmetystä; ainakin se saa huomiota! Ehkä kirjailija haluaa sillä kuvata myös omaa lapsuudenkokemusten ulos purkamistaan.

Mutta lukee kirjan millä silmillä vain, aikuiset löytävät siitä muisteltavaa ja nuoremmat dokumentointia siitä, millaista entisillä nuorilla oli. Juvonen kirjoittaa vauhdikkaasti ja sujuvasti, ja myös kiitettävän napakasti ja täsmällisesti: näkyy, että hän on tehnyt asiatekstejä, arvelin toimittajaksi ennen esittelyn lukemista (on muuten monikokenut nainen, kun työkokemusta katsoo).

Nykyisinkään Kannelmäki ei ole pelkästään lintukoto, mutta hyvin täällä viihtyy. Lapsiperheiden arkea täällä en tunne, mutta lapsia on monen päiväkodin ja koulun verran. Teinejä näkyy ulkona viikonloppuiltaisin myöhään enemmän kuin toivoisi ja he ovat nuorempia kuin toivoisi. Jonkinlaista kohennusta olen ollut havaitsevinani: en ole aikoihin nähnyt niitä sydäntäsärkeviä likaisia lapsia, jotka kulkivat talvisinkin surkean ohuissa vaatteissa ja ilman takkia juna-asemalta toiselle ja pummaavat milloin mitäkin. Toivottavasti teinit saavat nykyisin kirjan aikaa enemmän huolenpitoa ja huomiota. Ainakin on nuorisotila, kirjasto, urheiluseuroja, Kannelmäki-liike... mutta tämä on jo toinen tarina.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, joka ihastui nostalgiaan ja pakeni takaisin maalle, sekä Lukukauden Jaana, joka toteaa kirjan vahvuudeksi autenttisuuden kaunokirjallisuuden sävyjä enemmän.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus. Minerva 2013.